Helsingin Sanomat on kertonut maamme pääkaupunkiin ilmaantunesta hammashoitolasta, jossa hoidon saisi jopa vain 10 eurolla. Ja kaikki tämä ilman tuntikausien odottelua julkisella tai konkurssia yksityispuolella!
Megaklinikaksi nimetty hammaslääkäriasema on jo saanut myönteistä palautetta toiminnastaan, ja lienee syytä olettaa, että aseman toiminta on suunnannäyttäjä kaikille terveydenhuollon sektoreille. Sen, kuinka nopean ja edullisen palvelun mallia voidaan soveltaa myös muilla terveydenaloilla, näyttää aika. Tai oikeastaan myös muut terveydenhuoltoon liittyvät tosiseikat, joista en voi itse tietää kaikkea.
Entä jos me vain harjaisimme hampaamme?
Eri lähteiden mukaan me suomalaiset emme juuri piittaa hampaistamme. Terveyskirjasto-sivuston mukaan vain vähän yli puolet 13- ja 15-vuotiaista tytöistä, ja samanikäisistä pojista alle 40 prosenttia, harjaa hampaansa suositusten mukaisesti eli kahdesti päivässä. Lähestyttäessä aikuisikää naiset terästäytyvät yli 70 prosenttiin miesten jäädessä alle puoleen suositusten noudattamisessa.
Sitoutuminen tehokkaaseen harjaamiseen näyttää siis olevan monelle haaste. Taustalla lienee niin asenteellisia kuin kulttuurillisia tekijöitä. Eihän suun terveyttä tietenkään ajattele joka hetki, mutta voi olla, että jokaiselle on löydettävissä "porkkana" myös siitä huolehtimiseen. Minulle sellainen voisi olla... Kai on parempi etten sano sitä taas. Sellainen kuitenkin, mikä auttaa myös toisessa, tärkeäksi koetussa elämäntavoitteessa. Ellei mikään suurempi, niin ainakin (tai viimeistään) se, että uskaltaa hymyillä.
Ikäraja ei sanele pelottavuutta
Myös lastenohjelmissa voi olla jotain, mikä aiheuttaa nuorelle katsojalle jopa traumaa muistuttavan pelkotilan. Pikku Kakkosen Varokaa heikkoa jäätä -tietoisku (alla videonäyte) on yksi esimerkki, jonka pelottavuutta käsittelevään Facebook-ryhmään on liittynyt jo yli 10 000 jäsentä. Jotain täytyy olla pielessä, jos näin moni kertoo pelkäävänsä, eikä asiasta juuri puhuta.
Pelon luonne
Itsekin muistan sen yöllisen ahdistuksen, johon riitti pelkästään sopivanlainen taustamusiikki Muumilaakson tarinoista. Velipoikakin pelkäsi samoja kohtauksia, joissa esiintyi juuri "se yksi tietty biisi," ehkä samoista syistä, mitä ne sitten ovatkaan. Edelleenkään en pysty kuuntelemaan kyseisiä taustabiisejä ilman, että herää muisto lapsuuden pelosta niitä kohtaan ja sen kautta halu lopettaa.
Jo pelkästään ohjelman äänimaailma voi siis yltyä osaksi painajaista, etenkin kun ajatellaan vaikka leikki-ikäisen kykyä suodattaa asioita todellisuuden ja kuvitellun välillä. Minusta asiaa voisi, tai ehkä pitäisikin, tutkia psykoanalyyttisesta näkökulmasta pelkästään pelkoilmiön laajuuden vuoksi. Olisi kiintoisaa tietää enemmän siitä, millaiset äänen ja kuvan yhdistelmät tuottavat epätarkoituksenmukaisia elämyksiä ja miksi.
Aina ei edes tarvita järjellisestä pääsankareiden hengenvaaraa, että katsomisen jälkeen on pala kurkussa. Esimerkkinä Muumilaakson tarinoiden Majakka-jakson päätös. Kulkiessaan majakan portaita ylös muumit näkevät majakanvartijan kauan hylättynä olleen makuuhuoneen. Välittömästi tämän jälkeen alkaa se pahin, musiikki. Tosin musiikin vaikutusta tehostaa hylätyn paikan pimeys ja juonessa arvoitus majakanvartijan katoamisesta.
Muumit eivät tällöin ole suoranaisesti vaarassa, toisin kuin jakson aiemmassa aavelaivakohtauksessa, jossa sihahdusten saattelema musiikittomuus tekee laivojen törmäysuhasta suorastaan karmivan. Tässäkin tosin tehokeinona on kuva, sumuisuus ja taas se pimeys.
Ongelma vai ei?
Tähän voin heittää vain tutun fraasin: yksilökohtaista. Koska en ainakaan itse ole vielä löytänyt tutkimustietoa lastenohjelmien aiheuttamista traumoista, jää yhteenveto täysin arvailujen ja kokemusten varaan.
Toisaalta suurin osa näyttäisi selviävän TV-ohjelmatraumoistaan pelkällä unohtamisella, mutta välttämättä tämä ei poista sitä mistä pelko sai alkunsa. Voi myös olla, että kohtaamalla pelon uudelta näkökantilta se on voitettavissa, mutta edelleen jää mysteeriksi ne pelon varsinaiset laukaisijat.
Asia on mielenkiintoinen, koska pelolla voi mahdollisesti olla myös tiedostamattomia alkutekijöitä. Kaikki kauhuelokuvat eivät pelota, mutta sitten Muumeissa tai Pikku Kakkosen jäävaroituksissa piilee jotain, mikä voi saada pikkulapsen jopa tolaltaan. Nobelin palkinto sille, ken ratkaiseekin tämän arvoituksen.
Pelon luonne
Itsekin muistan sen yöllisen ahdistuksen, johon riitti pelkästään sopivanlainen taustamusiikki Muumilaakson tarinoista. Velipoikakin pelkäsi samoja kohtauksia, joissa esiintyi juuri "se yksi tietty biisi," ehkä samoista syistä, mitä ne sitten ovatkaan. Edelleenkään en pysty kuuntelemaan kyseisiä taustabiisejä ilman, että herää muisto lapsuuden pelosta niitä kohtaan ja sen kautta halu lopettaa.
Jo pelkästään ohjelman äänimaailma voi siis yltyä osaksi painajaista, etenkin kun ajatellaan vaikka leikki-ikäisen kykyä suodattaa asioita todellisuuden ja kuvitellun välillä. Minusta asiaa voisi, tai ehkä pitäisikin, tutkia psykoanalyyttisesta näkökulmasta pelkästään pelkoilmiön laajuuden vuoksi. Olisi kiintoisaa tietää enemmän siitä, millaiset äänen ja kuvan yhdistelmät tuottavat epätarkoituksenmukaisia elämyksiä ja miksi.
Aina ei edes tarvita järjellisestä pääsankareiden hengenvaaraa, että katsomisen jälkeen on pala kurkussa. Esimerkkinä Muumilaakson tarinoiden Majakka-jakson päätös. Kulkiessaan majakan portaita ylös muumit näkevät majakanvartijan kauan hylättynä olleen makuuhuoneen. Välittömästi tämän jälkeen alkaa se pahin, musiikki. Tosin musiikin vaikutusta tehostaa hylätyn paikan pimeys ja juonessa arvoitus majakanvartijan katoamisesta.
Muumit eivät tällöin ole suoranaisesti vaarassa, toisin kuin jakson aiemmassa aavelaivakohtauksessa, jossa sihahdusten saattelema musiikittomuus tekee laivojen törmäysuhasta suorastaan karmivan. Tässäkin tosin tehokeinona on kuva, sumuisuus ja taas se pimeys.
Ongelma vai ei?
Tähän voin heittää vain tutun fraasin: yksilökohtaista. Koska en ainakaan itse ole vielä löytänyt tutkimustietoa lastenohjelmien aiheuttamista traumoista, jää yhteenveto täysin arvailujen ja kokemusten varaan.
Toisaalta suurin osa näyttäisi selviävän TV-ohjelmatraumoistaan pelkällä unohtamisella, mutta välttämättä tämä ei poista sitä mistä pelko sai alkunsa. Voi myös olla, että kohtaamalla pelon uudelta näkökantilta se on voitettavissa, mutta edelleen jää mysteeriksi ne pelon varsinaiset laukaisijat.
Asia on mielenkiintoinen, koska pelolla voi mahdollisesti olla myös tiedostamattomia alkutekijöitä. Kaikki kauhuelokuvat eivät pelota, mutta sitten Muumeissa tai Pikku Kakkosen jäävaroituksissa piilee jotain, mikä voi saada pikkulapsen jopa tolaltaan. Nobelin palkinto sille, ken ratkaiseekin tämän arvoituksen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)