Tänä päivänä on muodikasta olla "masentunut." Diagnosoinnin ja lääkityksen takaa jää kuitenkin pimentoon ne todelliset ongelmat. Useimmiten taustalla on yksilön elämänhistoria ja tämän oma tapa käsitellä sitä.
Se mikä myöhemmin johtaa lääketieteellisen "masennuksen" puhkeamiseen, voi olla peräisin jo lapsuudesta. Siihen ei tarvita vaaratilanteita eikä "huonoa" perhettä. Tämän lisäksi perheen suhteissa voi jokin mennä pieleen ilman päihdeongelmiakin.
"Hyvätkin" vanhemmat voivat jättää lapselleen jotain, mikä jää hetkeksi muhimaan, puhjetakseen joskus tulevaisuudessa osaksi psyykkistä kriisiä. Lapsuudessa tärkeää on läsnäolo ja tunne siitä, että aikuiseen voi tukeutua. Seuraukset voivat olla ikäviä, jos tähän uskoon tulee naarmuja tai se murtuu kokonaan. On yksilökeskeistä, millä tavalla tämä voi tapahtua, mutta kivuliasta se on silti.
Peruskoulu ei opeta, vaan alistaa
Koulut ovat oppimispaikkoina lannistava, koska niissä noudatetaan vanhentunutta ylhäältä alas -pedagogiikkaa. Kuuntelet opettajaa, istut pulpetillasi, teet tehtävät ja olet hiljaa. Sellaisenaan tämä ei ole järin keskustelevaa saati toiminnallista oppimista, joka sopisi toisille paremmin. Ylipäänsä peruskoulun rakenteissa on epäkohtia, jotka altistavat mielenterveysongelmille.
Suuret ryhmäkoot vaikeuttavat huomion saantia ja luo ujoille kannusteen vetäytyä näkymättömäksi. Suuri määrä oppilaita henkilökuntaa kohden aiheuttaa aiempien ongelmien hautumista (ja pahenemista) osalla oppilaista, altistaen näin koulukiusaamisilmiölle. Kiusatut puolestaan menettävät oppimiskykyään ja voivat itsekin alkaa kiusata, jolloin koko koulusta tulee lapsille vankila. Ilmapiiriongelmat, joita ei hoidettu silloin kun jotain olisi vielä voinut tehdä, saastuttavat pahimmillaan henkilökunnankin työmoraalin.
Tästä huolimatta kiusaamista "hoidetaan" liian yksilölähtöisesti siten, että vain "pahimmat" saatetaan edesvastuuseen. Ei nähdä mahdollisuutta, että kiusaamisen jatkuttua pidempään koko koulu olisi yhteisönä sairas. Näin ollen mahdollisen "puuttumisen" vaikutukset jäävät kiusattujen kannalta mitättömiksi tai olemattomiksi.
Ihminen on laumaeläin
Jos siis masennusta halutaan ikinä "parantaa," on muistettava, että ihminen on laumaeläin. Hän on osa kaikkia niitä yhteisöjä, joihin kuuluu juridisesti tai pikemminkin tuntee kuuluvansa.
Jos ihminen ei tunne kuuluvansa mihinkään tai hän kokee pettyneensä muihin, voi tilanne kehittyä vakavaksi. Yksinäisyys tappaa. Aiemmat kokemukset yksinäisyyden lievittämisen epäonnistumisesta vain syventävät sitä. Ei ole mahdotonta, että ihmisen lähipiiri kertakaikkisesti "haihtuu ilmaan." Tähän pisteeseen päätyneitä kutsutaan joissain yhteyksissä myös erakoiksi.
Elävä elämä on osoittanut, että jokin voi vain "mennä pieleen" tavalla, jota nykyinen terveydenhoitoverkosto ei kykene todentamaan tai parantamaan. Helpointa on saada masennusdiagnoosi ja lääkeresepti, mutta se ei silti korjaa vielä itse ongelmaa.
Ongelmana on tunnistaa yksilökohtaiset tarpeet ja niiden suhde ympäristöön ajoissa niin, että lapsi kuitenkin saisi lähelleen aikuisia. Lastensuojelun piiriin päätyneistä moni ei selviä psyykkisesti terveinä lapsuudestaan. Jos viranomaisten toiminta ja lapsen suhde "pahaan" vanhempaan menevät ristiin, seuraukset ovat vakavia. Tämän vuoksi nykymuotoinen "lastensuojelu" on joskus myös lapsen kaltoinkohtelua "hyvinvointivaltion" varjolla.
Yhteiskunta masentajana
On monia "mielenterveysongelmia," jotka voidaan osoittaa yhteiskuntalähtöisiksi. Ensin yksilö kärsii epäsuhdasta, jonka käsittelyssä hän epäonnistuu. Jos hänellä ei ole kunnon ystäviä, hän yrittää jatkaa elämää kunnes viimein taipuu ja pyytää apua. Järjestelmä ei kuitenkaan vielä tulkitse ongelmia "riittävän vakavaksi" hoitoa varten. Ja jos tässä vaiheessa ei löydy mitään millä luopua synkistelystä alkaa vaikea syöksykierre. Suhteet sammuvat ja lähipiiri kyllästyy masentuneen harmauteen.
Lopulta kun masentunut on itsemurhapisteessä, järjestelmä tulee väliin ja antaa tälle sähköshokkeja. "Ketäänhän ei ole varaa menettää?" Jos ei olisi, ristiriidat pyrittäisiin tunnistamaan HETI eikä vasta kun ollaan hyppäämässä katolta! Hoitojärjestelmää ei kuitenkaan voi verrata ihmiseen, ainakaan vielä.
Silti joudumme tekemään paljon työtä, joka vie meiltä kyvyn olla läsnä lastemme elämässä! Emmekä ilmeisesti pysty elättämään heitä, jos lopetamme. Silti he kertovat kaipaavansa aikuista lähelleen. Yhteiskunnallisesti tilanne on mahdoton: asumiskustannusten annetaan kasvaa rakennussääntelyn puristamana, eikä perheille ole koteja kuin siltä hintatasolta, jonka he pystyvät maksamaan vain ympärivuorokautisella uurastuksella.
Lapsille on kuitenkin katastrofaalista joutua elämään pelkän tavarapaljouden ympäröimänä valmisruokia syöden. Ja sietämään sitä, että vanhemmat valmistelevat lomia ja harrastuksia kykenemättä minkäänlaiseen aitouteen tai avoimuuteen lapsensa seurassa! Se jos mikä ei voi olla aiheuttamatta mielenterveysongelmia.
Mieltä pitää hoitaa!
Nyt, kun työn vaatii yhä parempia psyykkisiä valmiuksia, on myös tarpeen siivota päästään pahaa mieltä aiheuttavat möykyt. Ne voivat piileksiä tietoisuuden ulkopuolella, altistaen jonkun toisen ongelman yhteydessä masennukseen. Ne voivat olla varhaisia tunnelukkoja, jotka vaikuttavat kaikkeen elämään kuin varkain.
Niitä voisi luonnehtia lapsuudessa syntyvien skeemojen sanelemiksi selviytymiskeinoiksi, jotka voivat olla joko hyödyllisiä tai haitallisia. Haitalliseksi tällainen keino muodostuu, kun se estää yhteyden toisiin ihmisiin tai rajoittaa sitä alle sen, mitä yksilö muuten tuntisi haluavansa.
Tärkeintä olisikin ENNALTAEHKÄISY, eli kartoittaa kokonaisuudessaan yksilön tukiverkot, tunnelukot ja rasvata koneistoa ennen kuin kitka polttaa päreet. On luotava ennaltaehkäisyn kulttuuri ja toisaalta lisättävä väestön relfektointitaitoja ja itsetiedostusta, jotta hoitoresurssit ja autettavien määrä saataisiin lähemmäksi toisiaan.
