Mitä taiteeseen ja kulttuuriin tulee, on moni siihen liittyvä hanke ollut ja on yhä ulkopuolisten rahoittajien varassa. Tähän tietenkin vaikuttavat toteuttamisen tavat, niiden kustannukset sekä taiteen tekijöiden omat taloustaidot. Piirtää voi lähes poikkeuksetta jokainen, mikäli pysytellään mustavalkosarjakuvien tasolla. Sen sijaan Toy Story 3:a ei tehdä ihan millä tahansa budjetilla. Vaikka voinee pitää itsestään selvänä, että laajasti suosittuja kulttuurivaikutteita tuetaan aina jossain määrin, ei asia ole yhtä helppo täysin uuden suuntauksen näyttäjille.
Kun kysytään, kuka maksaa viulut vain säveltäjän mielestä uudistavan teoksen esittämiseen, tulevat aina vastakkain rahoittajien ja muusikoiden näkemykset.
Musiikin harrastajana (kyllä, olen yhtä lailla niin musiikintekijä kuin rahan säästäjäkin) voin todeta, että on teoksia joiden "ymmärtäminen" vaatii kuulijalta ikään kuin kykyä löytää kappaleen miellekkyys toista kautta. Suurin osa kuulijoista pitää eniten teoksista, joiden sointukierrot yms. ovat "tunnistettavia" ja siksi mukaansa tempaavia. Ns. taidemusiikki kuitenkin rikkoo näitä kaavoja, eikä siksi ole järin suuressa suosiossa.
Olen sitä mieltä, että vaikka taiteen tekemistä ei rahoitettaisi, olisi arkielämä pelkän tienaamisen varassa varsin tyhjää. Ja vaikka tämän täyttämistä on varten kaiken kattaviin "sääntöihin" nojaava musiikkiteollisuus, on kuitenkin tehtävä ero viihdemusiikin ja taidemusiikin välillä. Suurin osa musiikista, minkä ympärillä pyörii isojakin rahoja levytyssopimusten kautta, kuuluu pitkälti "viihteeseen." Varsinainen "taide" taas pyrkii aina kyseenalaistamaan "säännöt," eikä se siksi voi ainakaan rahallisesti kilpailla "viihteen" kanssa. Silti on harvalukuinen joukko, jonka korviin ja silmiin suodattuu myös "taide," minkä takia se elääkin omaa elämäänsä, katsoen sivusta massatuotetun kulttuurin pysähtyneisyyttä.
Tällä en kuitenkaan tarkoita, että kaikki "viihde" olisi "huonoa" ja "taantumuksellista." Oli päätarkoitus sitten oppia rokkitähdeksi tai mennä syvemmälle musiikin maailmaan, on jomman kumman täydellinen poissulkeminen, ilman että tietää mistä puhuu, ärsyttävintä mitä ihmisestä voi löytää. Silti myös osa muusikoista, jotka ovat saavuttaneet massasuosion, ovat kiistatta sisäistäneet jotain muutakin kuin sen, miltä bändissä soittaminen näyttää. Yleensä sen voi jopa kuulla musiikista, tekeekö yhtye pelkkää "viihdettä" vai onko sen jäsenillä joku sanoinkuvaamaton "syke." Mutta tästäkin puhuttaessa on muistettava, että kauneus on kuulijan korvassa ja katsojan silmissä, eikä kenenkään "tietämättömyyttä" tai "tietoisuutta" voi aukottomasti haukkua. Olisi noloa ymmärtää joku väärin ja pyydellä jäkiviisaana anteeksi huuteluaan.
Mitä sitten pitäisi ajatella taiteesta yhteiskunnassa, joka kuitenkin pyörii pitkälti rahan avulla? Mitä väliä on yhteiskunnan kannalta, että valtaosa julkisesti rahoitetusta kulttuurista, tai pikemminkin sen tuotteistetusta versiosta, ei oikeasti pane ihmisiä ajattelemaan? Kulttuurin kannalta asialla onkin suuri merkitys, mutta on silti sulaa hulluutta odottaa valtavirralta minkä tahansa vastikkeetonta rahoitusta. Uutta näkemystään ilmaiseva taiteilija joutuukin usein kohtaamaan sen, että muille täysin uutta ja vierasta voi olla jopa mahdotonta tehdä ilman omaa rahaa. Pelkästään itseoppinut mutta muilla elämänalueella kömpelö joutuukin helposti umpikujaan: se, millä lopulta elää, onkin jotain muuta kuin se, mitä sydämellään rakastaa.
Edellä mainittujen suurten kysymysten ja faktojen äärellä on minunkin täytynyt muuttaa ajatteluani. Säilyttääkseen riippumattomuutensa on myös tositaiteilijan löydettävä ns. leipätyö ja tiedettävä rahasta sen verran, että oppii säästämään ja rahoittamaan hankintojaan niiden kautta. Näin myös minä olen itseopiskellut taloudenhallintaa, jotta voisin hyödyntää tietämystäni ja jatkaa silti musisointia, piirtämistä, kirjoittamista ja valokuvaamista vapaa-aikanani.
Resoluutioiden hajanaisuus katsojan kiusana
Viime vuosina televisioalalla on tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Ensin alettiin puhua lähetysverkon digitalisoimisesta. Sitten LCD-tekniikka alkoi syrjäyttää kuvaputkitöllöttimiä. Ja nyt on käynnissä teräväpiirron yleistyminen, jonka välittämisessä taulutelevisiot ovat ylivoimaisia juuri tilantarpeen radikaalin muutoksen myötä.
Valtakunnallinen Yleisradio, suuresta ikäluokasta puhumattakaan, ei ole täysin pysynyt kehityksessä mukana. Samaan aikaan kun valmistajat ovat lopettaneet kuvaputkien valmistuksen, on digilähetysten standardi yhä niiden mukainen (PAL SD 768 x 576 lomitettuna), kun taas TV-valmistajat varustavat laitteensa täysin näihin soveltumattomilla pikselimäärillä.
Seurauksena on kuvan skaalaaminen, eli uusien pikseleiden "keksiminen" näytön täyttämiseksi. Surkeimmat fiaskot eivät edes yritä vähentää kuvan karkeutta, jolloin kuvasta näkyy pahimmillaan skaalaamisen tuottamia Moiré-kuvioita. Toisin sanoen aiemmin terävä kuva muuttuu limaiseksi, ylimääräisissä pikseleissä vellovaksi mössöksi.
Skaalaamisen tarpeen, laitteiden skaalausalgoritmin sekä kirjavien resoluutioiden takia moni kuvaputkeen tottunut seniori on joutunut pettymään nähdessään taulu-TV:n kuvaa. Alunperin vain tietokonemaailmaa koskeneet termit ovat siirtyneet myös osaksi televisiotekniikkaa, mutta silti TV-valmistajat eivät ole riittävässä määrin huomioineet siirtymäkautta, jonka aikana katsoja voi valita ulkomaiden teräväpiirron ja Suomen SD-kuvan väliltä.
Ennen kaikkea näyttötarkkuus olisi hyvä sitoa johonkin HD-standardissa määriteltyyn resoluutioon, jotta mahd. skaalausta helpottaisi resoluutioiden jaollisuus toisiinsa. Vähintään yhtä ensisijaista olisi tänä aikana satsata skaalausalgoritmeihin, kun SD ja HD:n eri variaatiot esiintyvät rinnakkain eri kanavilla.
Parasta kuitenkin olisi, että tulevaisuudessa TV-lähetysten ja vastaanotinten resoluutiot saataisiin yhteneväisiksi, jotta skaalausta ei tarvittaisi ja kuva paranisi oikeasti verrattuna kuvaputkitelevision aikakauteen. Vielä kaukaisempi mutta kuvan kannalta paras visio olisi, että lomituksesta voitaisiin luopua kokonaan ja näyttää 50 kokonaista kuvaa progressiivisena 1920 x 1080 -tarkkuudella. Toisin sanoen Euroopassa tulisi käyttöön 1080p50 ja Amerikassa 1080p60.
Valtakunnallinen Yleisradio, suuresta ikäluokasta puhumattakaan, ei ole täysin pysynyt kehityksessä mukana. Samaan aikaan kun valmistajat ovat lopettaneet kuvaputkien valmistuksen, on digilähetysten standardi yhä niiden mukainen (PAL SD 768 x 576 lomitettuna), kun taas TV-valmistajat varustavat laitteensa täysin näihin soveltumattomilla pikselimäärillä.
Seurauksena on kuvan skaalaaminen, eli uusien pikseleiden "keksiminen" näytön täyttämiseksi. Surkeimmat fiaskot eivät edes yritä vähentää kuvan karkeutta, jolloin kuvasta näkyy pahimmillaan skaalaamisen tuottamia Moiré-kuvioita. Toisin sanoen aiemmin terävä kuva muuttuu limaiseksi, ylimääräisissä pikseleissä vellovaksi mössöksi.
Skaalaamisen tarpeen, laitteiden skaalausalgoritmin sekä kirjavien resoluutioiden takia moni kuvaputkeen tottunut seniori on joutunut pettymään nähdessään taulu-TV:n kuvaa. Alunperin vain tietokonemaailmaa koskeneet termit ovat siirtyneet myös osaksi televisiotekniikkaa, mutta silti TV-valmistajat eivät ole riittävässä määrin huomioineet siirtymäkautta, jonka aikana katsoja voi valita ulkomaiden teräväpiirron ja Suomen SD-kuvan väliltä.
Ennen kaikkea näyttötarkkuus olisi hyvä sitoa johonkin HD-standardissa määriteltyyn resoluutioon, jotta mahd. skaalausta helpottaisi resoluutioiden jaollisuus toisiinsa. Vähintään yhtä ensisijaista olisi tänä aikana satsata skaalausalgoritmeihin, kun SD ja HD:n eri variaatiot esiintyvät rinnakkain eri kanavilla.
Parasta kuitenkin olisi, että tulevaisuudessa TV-lähetysten ja vastaanotinten resoluutiot saataisiin yhteneväisiksi, jotta skaalausta ei tarvittaisi ja kuva paranisi oikeasti verrattuna kuvaputkitelevision aikakauteen. Vielä kaukaisempi mutta kuvan kannalta paras visio olisi, että lomituksesta voitaisiin luopua kokonaan ja näyttää 50 kokonaista kuvaa progressiivisena 1920 x 1080 -tarkkuudella. Toisin sanoen Euroopassa tulisi käyttöön 1080p50 ja Amerikassa 1080p60.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)