Kun ylipäätään halutaan kääntää audiovisuaalinen tuotanto muuten kuin tekstittämällä, täytyisi koko prosessi ajatella suurena investointina, jotta lopputulos olisi edes tyydyttävä. Liian halvalla tehtyjä raiskauksia on Suomessakin nähty, kun joku pieni amatööriryhmä on päättänyt dubata jotain kertakäyttökamaa lasten viihteeksi VHS:lle tms.
Dubbauksen laatu
Ns. virallistenkin dubbausten laatu vaihtelee purkkituotannosta ammattimaiseen editointiin. Huonoimmasta ääripäästä tunnetuimpia lienee Golden Voice Oy:n käännös Hopeanuoli-animelle, jossa suunliikkeet ovat täysin repliikeistä irrallaan, näyttely surkeaa, näyttelijäryhmä kapea ja miksaus jotain ihan muuta kuin mitä pehmeäksi jätetyssä, alkuperäisessä äänilmaailmassa on tavoiteltu.
Täysin päinvastaisena otettakoon DreamWorksin "Egyptin prinssi," jossa hahmot melkein jopa näyttävät puhuvan suomea! Näyttely on aivan ensiluokkaista, eikä hahmon tilanteen ja ääniroolin välillä näy pienintäkään epäsuhtaa.
Ammattimainen dubbaus on monialaista työtä
Kunnollisessa dubbauksessa on aina huomioitu tasapuolisesti riittävä näyttelijäkokoonpano, käännettävän kielen tuntemus, äänen ja hahmon yhteensopivuus, huulisynkronia, sekä repliikkien sulautuminen osaksi tarinan tapahtumia. Parhaimmissakin dubbauksissa jälkimmäinen usein tökkii, laulukohtausten osalta, jotka usein miksataan sanojen selvyyden ehdoilla sen sijaan, että laulajan ääni olisi enemmän osa musiikkia.
Haasteena kielten erilaisuus
Huulisynkronia asettaa tiettyjä rajoja käännökselle, joka saattaisi muuten olla hyvinkin kuvaava. Usein repliikkiä täytyykin muokata niin, että se soveltuisi parhaiten hahmon elehdintään menettämättä kuitenkaan liiaksi alkuperäistä merkitystään. Näyttelijän on tietenkin voitava eläytyä, minkä vuoksi varsinainen huulisynkronointi yleensä jätetään osaavan editoijan vastuulle.
Kohtauksissa, joissa hahmo on kokonaan tai osan repliikin ajasta kuva-alan ulkopuolella, voidaan vapaammin turvautua parhaan käännöksen antiin. Eri maiden dubbausversioihin vaikuttavat sittemmin kohdekieli, dubbausta hoitavan työryhmän osaaminen sekä koko projektin budjetointi.
Dubbauksen häiritsevyys riippuu materiaalista
Minusta kaikkein imelintä on dubata ihmisnäyttelijöitä, vaikka näin tehdään Suomessakin muutamissa lastenelokuvissa. Piirrosmaailmassa dubbaamisen häiritsevyys on kuitenkin kiinni siitä, onko hahmo animoitu selvästi tiettyyn kieleen, vai onko kyseessä japanilainen anime, joissa suun liikkeet ovat usein neutraalia edestakaisin -animaatiota.
Näin mm. tarkimmistakin dubbauksista näkee esim. suomen ja englannin kielten ääntämykselliset erot, kun verrataan vaikka Disney-leffan suomenkielistä tuotosta alkuperäisversioon. Huipputaitokaan ei peitä sitä jälkeä, jonka dubbaaminen väistämättä jättää kokonaisuuteen.
Aiemmin mainitsemani esimerkin mukaan japanilaiset animoivat puheen varsin kielineutraalisti, eikä alkuperäisversioissakaan dialogin ajoitus ole aina niin millintarkkaa. Dubbaamisen kannalta tämän luulisi olevan helpompi tilanne kuin amerikkalaistuotannon kääntäminen, mutta silti Hopenuolenkin dubbaus ryssittiin tökeröllä tavalla. Ilmeisesti Golden Voice Oy:n ääliöt eivät tienneet mitään sanasta huulisynkronia.
Ovatko ihmiset pelkkiä pelureita!?
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9209632
Yhteiskunta, joka perustuu itsekkääseen toisista hyötymiseen, on itseään ruokkiva yksinäisyyden helvetti. Nykypäivänä ei edes piitata tunteista, joille kuitenkin löydetään kosketus musiikin kautta. Ja sitten esitetään muille herkempää kuin onkaan.
Paskanmarjat. Ihmiset brändäävät itseään vain saadakseen lajitoveriltaan elämyksiä, ei luodakseen syvää tunnesuhdetta! Yhden yön jälkeen kiirehditään taas kieriskelemään omassa pahoinvoinnissa, josta ei uskalleta puhua kenellekään.
Uskonkin, että valtaosa "kaveruuksista" on juuri tällaisia: parodiaa itsestään, tekopyhää paskanjauhantaa, jossa vain halutaan markkinoida itseä jotain tyhjää varten. Luulen jopa, että suurin osa länsimaalaisista laiminlyö itseään eikä koskaan uskalla vapautua ja paljastaa syvimpiä aatoksiaan, edes perheelleen! Mietipä sinäkin siellä näyttöpäätteen takana: miltä sinusta OIKEASTI tuntuu!? Haluaisitko ystävän, joka ei petä sanottuasi jotain "väärin?"
Yhteiskunta, joka perustuu itsekkääseen toisista hyötymiseen, on itseään ruokkiva yksinäisyyden helvetti. Nykypäivänä ei edes piitata tunteista, joille kuitenkin löydetään kosketus musiikin kautta. Ja sitten esitetään muille herkempää kuin onkaan.
Paskanmarjat. Ihmiset brändäävät itseään vain saadakseen lajitoveriltaan elämyksiä, ei luodakseen syvää tunnesuhdetta! Yhden yön jälkeen kiirehditään taas kieriskelemään omassa pahoinvoinnissa, josta ei uskalleta puhua kenellekään.
Uskonkin, että valtaosa "kaveruuksista" on juuri tällaisia: parodiaa itsestään, tekopyhää paskanjauhantaa, jossa vain halutaan markkinoida itseä jotain tyhjää varten. Luulen jopa, että suurin osa länsimaalaisista laiminlyö itseään eikä koskaan uskalla vapautua ja paljastaa syvimpiä aatoksiaan, edes perheelleen! Mietipä sinäkin siellä näyttöpäätteen takana: miltä sinusta OIKEASTI tuntuu!? Haluaisitko ystävän, joka ei petä sanottuasi jotain "väärin?"
Nettilataaminen -VS- artistin edut
http://www.yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/07/operaattorit_halutaan_vahtaamaan_nettipiraatteja_1852973.html
Mikään muu instituutio paitsi Piraattipuolue ei tunnu pysyvän tekniikan kehityksen mukana. Tekniikalla voidaan tehdä enemmän kuin politiikalla, ja politiikalla voidaan estää tekniikan käyttö, perustellen sitä johonkin... hmm... 70-luvulla vallinneeseen tilanteeseen.
Ne asiat, joista uuden rangaistuslain laatijat eivät ole tietoisia, ovat kunnollisen suomalaisen nettikaupan puuttuminen, sekä "oikeiden" kauppojen paskamassaa myötäilevä valikoima. Netistä latailleet tietävät jo paremmasta, eikä heille tarvitse tyrkyttää paluuta kalliisiin ulkomaan levytilauksiin.
Miksei vaikka suoraan asiakkaan tililtä artistin tilille?
Vaikka artistien saama korvaus työstään on edelleen kiven alla, pitäisi minusta politikoiden huomioida paremmin se, minkä tekniikka on mahdollistanut jo vuosien ajan.
Perustetaan nettiin musiikkikauppoja, joissa asiakkaan maksama korvaus menee suoraan tämän tililtä artistin tilille, ilman turhia välikäsiä. Pankkien tilijärjestelmät täytyisi vain nykyistä tiiviimmin sovittaa verkon PayPal:n kaltaisiin maksujärjestelmiin, jotta tällainen voisi toteutua. Minusta ratkaisu kuitenkin palvelisi artistin etua siinä määrin, mihin nyt säädettävällä lailla halutaan pyrkiä.
Mikään muu instituutio paitsi Piraattipuolue ei tunnu pysyvän tekniikan kehityksen mukana. Tekniikalla voidaan tehdä enemmän kuin politiikalla, ja politiikalla voidaan estää tekniikan käyttö, perustellen sitä johonkin... hmm... 70-luvulla vallinneeseen tilanteeseen.
Ne asiat, joista uuden rangaistuslain laatijat eivät ole tietoisia, ovat kunnollisen suomalaisen nettikaupan puuttuminen, sekä "oikeiden" kauppojen paskamassaa myötäilevä valikoima. Netistä latailleet tietävät jo paremmasta, eikä heille tarvitse tyrkyttää paluuta kalliisiin ulkomaan levytilauksiin.
Miksei vaikka suoraan asiakkaan tililtä artistin tilille?
Vaikka artistien saama korvaus työstään on edelleen kiven alla, pitäisi minusta politikoiden huomioida paremmin se, minkä tekniikka on mahdollistanut jo vuosien ajan.
Perustetaan nettiin musiikkikauppoja, joissa asiakkaan maksama korvaus menee suoraan tämän tililtä artistin tilille, ilman turhia välikäsiä. Pankkien tilijärjestelmät täytyisi vain nykyistä tiiviimmin sovittaa verkon PayPal:n kaltaisiin maksujärjestelmiin, jotta tällainen voisi toteutua. Minusta ratkaisu kuitenkin palvelisi artistin etua siinä määrin, mihin nyt säädettävällä lailla halutaan pyrkiä.
Miksi meitä harhautetaan?
Myytit, tai nykypäivänä audiovisuaalinen media ei itsessään vieraannuta ketään todellisuudesta, kunhan se ei saa liian suurta roolia lapsen tai nuoren kehityksessä. Tämä kaikki riippuu sekä yksilöstä että siitä, mihin viihteellä tai saduissa vedotaan. Parhaimmillaan niillä voidaan vedota syvällisiin kysymyksiin ja tukea ei-vahingollisen maailmankuvan kehitystä. Pahimmillaan ne imevät lumoukseen, jossa reaalimaailma nähdään tylsänä ja mutkikkaana.
Minulle on pienenä saattanut käydä näin, enkä ollenkaan vähättele sitä hämmennystä tosimaailman monimuotoisuuden edessä, joka minun on ollut pakko kohdata. Se mitä näin piirretyissä, saattoi asiaa eittämättä luoda uskomuksia, joita olen myöhemmin joutunut pohtimaan uudelleen.
Joulupukki - kauppojen rahasampo!
Tarina tästä lahjoja tuovasta pukista on viety niin pitkälle, että harva lapsi edes arvostaa joulua muun kuin lahjojen vuoksi. On totuttu siihen, että lahjat kuuluvat jouluun, eikä missään kuule sanaakaan yhdessäolosta. Ilmeisesti ihmiset ovat paenneet ongelmiaan lahjomalla lapsiparkojaan kaikella krääsällä, selittämällä sitä "joulun taialla" tai muulla sellaisella. Käytän parka-sanaa, koska olen huolissani siitä, millaiseen epätodellisuuteen nuo pienokaiset kasvavatkaan.
Viihdetarjonta on mennyt överiksi!
On paljon tekijöitä, jotka saavat aikaan riitelyä parisuhteissa. Lapsi on hämillään, mutta harvemmin hänelle kerrotaan, mistä on kyse. Näin hänen täytyy yksin ahdistua siitä, että on jotenkin syyllinen riitelyyn. Nykyään tätä kaikkea on liian helppo korvata viihteellä, jolloin suhteista perheenjäseniin ei ehkä koskaan kehity vastavoimia viihdeteollisuuden luomille harhoille.
Näin oikeastaan valtaosa mm. nettiin kiinnittyneistä, kaverittomista lapsista/nuorista on sanoin kuvaamattoman yksinäisiä. Ja jos koko henkinen elämä on kiinnittynyt siihen, mitä media tarjoaa, voi tämän tarjonnan keskeytyminen pitkäksi aikaa (esim. laaja sähkökatko) johtaa syvään masennukseen. Viihteessä elänyt ihminen menettää kaiken elinvoimansa, eikä entisen maailman korvaaminen ystävillä käy hetkessä.
Mitä tehdä?
On tunnustettava tosiasiat ja ryhdyttävä oikeasti korjaamaan ihmissuhteita niin, että NE ovat elämän päätarkoitus eikä media tai materia, unohtamatta silti sielullisten kokemusten olemassaoloa. Ihmisille täytyy tehdä selväksi materian ja onnen suhteen todellinen luonne, ennen kuin lisää nuoria ehtii käydä sen kivisen tien tosimaailmaan totuttelussa.
En halua vähätellä tätä ongelmaa, sillä ihan aidosti yksinäisille Internetin maailmasta putoaminen on iso kriisi, koska mediaa korvaavan OIKEAN avun saaminen psykiatrian puolelta on tehty niin vaikeaksi. Ylipäätään on kohtuutonta rakennuttaa kenenkään elämää jonkin epätodellisen varaan, josta ennemmin tai myöhemmin pudotaan kovaa ja korkealta. Nostan molemmat peukkuni kaikille menestystarinoille, jotka koskettavat tämän kirjoitukseni lukeneita.
Minulle on pienenä saattanut käydä näin, enkä ollenkaan vähättele sitä hämmennystä tosimaailman monimuotoisuuden edessä, joka minun on ollut pakko kohdata. Se mitä näin piirretyissä, saattoi asiaa eittämättä luoda uskomuksia, joita olen myöhemmin joutunut pohtimaan uudelleen.
Joulupukki - kauppojen rahasampo!
Tarina tästä lahjoja tuovasta pukista on viety niin pitkälle, että harva lapsi edes arvostaa joulua muun kuin lahjojen vuoksi. On totuttu siihen, että lahjat kuuluvat jouluun, eikä missään kuule sanaakaan yhdessäolosta. Ilmeisesti ihmiset ovat paenneet ongelmiaan lahjomalla lapsiparkojaan kaikella krääsällä, selittämällä sitä "joulun taialla" tai muulla sellaisella. Käytän parka-sanaa, koska olen huolissani siitä, millaiseen epätodellisuuteen nuo pienokaiset kasvavatkaan.
Viihdetarjonta on mennyt överiksi!
On paljon tekijöitä, jotka saavat aikaan riitelyä parisuhteissa. Lapsi on hämillään, mutta harvemmin hänelle kerrotaan, mistä on kyse. Näin hänen täytyy yksin ahdistua siitä, että on jotenkin syyllinen riitelyyn. Nykyään tätä kaikkea on liian helppo korvata viihteellä, jolloin suhteista perheenjäseniin ei ehkä koskaan kehity vastavoimia viihdeteollisuuden luomille harhoille.
Näin oikeastaan valtaosa mm. nettiin kiinnittyneistä, kaverittomista lapsista/nuorista on sanoin kuvaamattoman yksinäisiä. Ja jos koko henkinen elämä on kiinnittynyt siihen, mitä media tarjoaa, voi tämän tarjonnan keskeytyminen pitkäksi aikaa (esim. laaja sähkökatko) johtaa syvään masennukseen. Viihteessä elänyt ihminen menettää kaiken elinvoimansa, eikä entisen maailman korvaaminen ystävillä käy hetkessä.
Mitä tehdä?
On tunnustettava tosiasiat ja ryhdyttävä oikeasti korjaamaan ihmissuhteita niin, että NE ovat elämän päätarkoitus eikä media tai materia, unohtamatta silti sielullisten kokemusten olemassaoloa. Ihmisille täytyy tehdä selväksi materian ja onnen suhteen todellinen luonne, ennen kuin lisää nuoria ehtii käydä sen kivisen tien tosimaailmaan totuttelussa.
En halua vähätellä tätä ongelmaa, sillä ihan aidosti yksinäisille Internetin maailmasta putoaminen on iso kriisi, koska mediaa korvaavan OIKEAN avun saaminen psykiatrian puolelta on tehty niin vaikeaksi. Ylipäätään on kohtuutonta rakennuttaa kenenkään elämää jonkin epätodellisen varaan, josta ennemmin tai myöhemmin pudotaan kovaa ja korkealta. Nostan molemmat peukkuni kaikille menestystarinoille, jotka koskettavat tämän kirjoitukseni lukeneita.
Kasari miellyttää myös kasarilla syntymätöntä
1980-luku oli se vuosikymmen, jolloin tietokoneet alkoivat tosissaan tulla joka kodin laitteiksi. Kaikki se, mitä olen saanut tietää 80-luvusta, antaa tuosta ajasta varsin mukavan kuvan. Lukuun ottamatta tietenkään historian vakavinta ydinonnettomuuta Tshernobylissä.
Kasarilla moni asia näytti olevan kivempaa kuin siitä eteenpäin. Silloin ihanne hyvinvointivaltiosta kukoisti vahvempana kuin koskaan 90-luvun laman jälkeen, ainakin siltä tuntuu. Tekniikan kehitysaste ei vielä riittänyt etäännyttämään työnantajia työntekijöistä, ainakaan niin hyvin kuin nyt, eikä itseään tarvinnut brändätä saadakseen kunnon työpaikan. Harmi, kun olen syntynyt kolmekymmentä vuotta myöhässä pärjätäkseni oikeasti työmarkkinoilla. Missasin kokonaan sen 80-lukulaisen optimismin, joka vallitsi kun työ oli "tehottomanpaa" vallanpitäjien näkökulmasta.
Joku tuolloin elänyt osannee tarkentaa ja ehkä korjata, mutta minusta tuntuu, että mm. toimeentulotuki vielä tuolloin oikeasti ELÄTTI avuntarvitsijoita. Monelta avuntarvitsijalta kuitenkin riistettiin turva, kun 90-luvun alun hallitus hoiti lamaa epäoikeudenmukaisella talouspolitiikalla. Synnyin siis lamassa kieriskelevään Suomeen, jolla ei kärjistetysti liene enää mitään mahdollisuutta pärjätä kiristyvässä tekniikkakilpailussa.
Kasariaikakauden optimismi luo puolitietoisesti tunteen turvallisesta vuosikymmenestä. Tuntuu, että silloin vielä markkinatalouden ja hyvinvointivaltion välillä vallitsi molempia täydentävä "kultainen keskipiste," joka alkoi hajota noin vuosi ennen syntymääni. Tämän jälkeen ei mikään tunnu ikinä palaavan entiselleen, vaan koko yhteiskunta on vinoutunut markkinavoimien temmellyskentäksi, jossa lopuksi harvalla menee oikeasti paremmin kuin kasarilla.
Kasarilla moni asia näytti olevan kivempaa kuin siitä eteenpäin. Silloin ihanne hyvinvointivaltiosta kukoisti vahvempana kuin koskaan 90-luvun laman jälkeen, ainakin siltä tuntuu. Tekniikan kehitysaste ei vielä riittänyt etäännyttämään työnantajia työntekijöistä, ainakaan niin hyvin kuin nyt, eikä itseään tarvinnut brändätä saadakseen kunnon työpaikan. Harmi, kun olen syntynyt kolmekymmentä vuotta myöhässä pärjätäkseni oikeasti työmarkkinoilla. Missasin kokonaan sen 80-lukulaisen optimismin, joka vallitsi kun työ oli "tehottomanpaa" vallanpitäjien näkökulmasta.
Joku tuolloin elänyt osannee tarkentaa ja ehkä korjata, mutta minusta tuntuu, että mm. toimeentulotuki vielä tuolloin oikeasti ELÄTTI avuntarvitsijoita. Monelta avuntarvitsijalta kuitenkin riistettiin turva, kun 90-luvun alun hallitus hoiti lamaa epäoikeudenmukaisella talouspolitiikalla. Synnyin siis lamassa kieriskelevään Suomeen, jolla ei kärjistetysti liene enää mitään mahdollisuutta pärjätä kiristyvässä tekniikkakilpailussa.
Kasariaikakauden optimismi luo puolitietoisesti tunteen turvallisesta vuosikymmenestä. Tuntuu, että silloin vielä markkinatalouden ja hyvinvointivaltion välillä vallitsi molempia täydentävä "kultainen keskipiste," joka alkoi hajota noin vuosi ennen syntymääni. Tämän jälkeen ei mikään tunnu ikinä palaavan entiselleen, vaan koko yhteiskunta on vinoutunut markkinavoimien temmellyskentäksi, jossa lopuksi harvalla menee oikeasti paremmin kuin kasarilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)