1980-luku oli se vuosikymmen, jolloin tietokoneet alkoivat tosissaan tulla joka kodin laitteiksi. Kaikki se, mitä olen saanut tietää 80-luvusta, antaa tuosta ajasta varsin mukavan kuvan. Lukuun ottamatta tietenkään historian vakavinta ydinonnettomuuta Tshernobylissä.
Kasarilla moni asia näytti olevan kivempaa kuin siitä eteenpäin. Silloin ihanne hyvinvointivaltiosta kukoisti vahvempana kuin koskaan 90-luvun laman jälkeen, ainakin siltä tuntuu. Tekniikan kehitysaste ei vielä riittänyt etäännyttämään työnantajia työntekijöistä, ainakaan niin hyvin kuin nyt, eikä itseään tarvinnut brändätä saadakseen kunnon työpaikan. Harmi, kun olen syntynyt kolmekymmentä vuotta myöhässä pärjätäkseni oikeasti työmarkkinoilla. Missasin kokonaan sen 80-lukulaisen optimismin, joka vallitsi kun työ oli "tehottomanpaa" vallanpitäjien näkökulmasta.
Joku tuolloin elänyt osannee tarkentaa ja ehkä korjata, mutta minusta tuntuu, että mm. toimeentulotuki vielä tuolloin oikeasti ELÄTTI avuntarvitsijoita. Monelta avuntarvitsijalta kuitenkin riistettiin turva, kun 90-luvun alun hallitus hoiti lamaa epäoikeudenmukaisella talouspolitiikalla. Synnyin siis lamassa kieriskelevään Suomeen, jolla ei kärjistetysti liene enää mitään mahdollisuutta pärjätä kiristyvässä tekniikkakilpailussa.
Kasariaikakauden optimismi luo puolitietoisesti tunteen turvallisesta vuosikymmenestä. Tuntuu, että silloin vielä markkinatalouden ja hyvinvointivaltion välillä vallitsi molempia täydentävä "kultainen keskipiste," joka alkoi hajota noin vuosi ennen syntymääni. Tämän jälkeen ei mikään tunnu ikinä palaavan entiselleen, vaan koko yhteiskunta on vinoutunut markkinavoimien temmellyskentäksi, jossa lopuksi harvalla menee oikeasti paremmin kuin kasarilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti