Miksi valtavirta on niin väärässä niin monista asioista?
Ihmiselle luontevin kommunikointitapa ei perustu asiapohjaiseen väittelyyn, vaan tunteiden vaihtoon. Tämän vuoksi älyllisyyteen keskittyvät aspergerit vetävät pidemmän korren suurissa kysymyksissä, mutta jäävät hierarkiassa puliveivarien jalkoihin. Siksi politiikassa kiistellään itsestäänselvyyksistä, jonka assit olisivat jo monta vuotta sitten ratkaisseet. Nokkelimmat tietävät myös, että tunnepohjaiset ideologiat ovat päätöksenteossa sitä haitallisempia, mitä suurempia massoja päätökset tulevat koskemaan. He myös hylkäävät turhan idealismin ja tiedostavat sen, että vapaat markkinat ja oikea asennoituminen niiden ”julmuuteen” on tehokkain tapa tyydyttää ihmisten haluja (ja tarpeita).
Koska puhtaassa markkinataloudessa menekin määrää asiakas, eikä taloutta säännellä, ideoiden evoluutio tuottaa aina tehokkainta ja parasta palvelua alaan katsomatta. Silti ihmiset ovat haluttomia hyväksymään sitä, ettei markkinoilla itku auta. Aina ollaan haluamassa viranomaisten väliintuloa, vaikka tiedostetaan, että markkinataloudesta riippumattomilla toimijoilla ei ole palvelumoraalia, jonka vuoksi ne käytännössä hukkaavat verorahoja kyykyttämiseen. Todistusaineistona ovat kaikki enemmän ja vähemmän valtio-omisteiset ”yhtiöt,” joista on käytännössä muodostunut suojatyöpaikkoja markkinatalouden tehokkuutta vastaan. Harmi vain niidenkin vähemmistöjen puolesta, joiden palveluihin muuten kohdistetut resurssit menevät nyt tyhjän toimittajille.
Sosiaalivirkailijat perheen korvikkeina
Sääntelyä kuitenkin halutaan, koska markkinoita pidetään julmina ja viranomaisia reiluina. Suoraan sanoen tämä on absurdia, koska kuten jo totesin, markkinoista riippumattomat viranomaiset lukevat aina lakia, ei asiakkaiden tarpeita. Tämän vuoksi moni Kelasta saatu tuki on väärin mitoitettu tai jopa väärään osoitteeseen maksettu. Pahinta kuitenkin on työmarkkinasääntely, mikä lisää paineita sääntelyn aiheuttamien ongelmien kompensointiin lisäsääntelyllä. Koska ammattilittojen tyrannian vuoksi töihin ei koskaan pääse niitä, joiden palkkaaminen olisi työnantajalle järkevintä, meillä on jatkuvaa työttömyyttä ja surkeita duunareita pilalle säännellyillä työmarkkinoilla.
Sama koskee opetusta. Koska luullaan, että joku ylempi taho voisi päättää kansan puolesta, mikä on oikeanlaista opetusta, kouluista on tullut lapsille lannistavia pakkolaitoksia, joista puuttuu ilo ja joissa kiusaamisongelmat räjähtävät käsiin. Luulisi tyhmänkin tajuavan, ettei opetusministeriön väellä ole aikaa tarkastaa jokaista koulua. Ja koska keskitetty sääntelyvalta toimii erittäin huonosti jo Suomen laajuisella koulutusalueella, tulisi yksityiskouluille antaa nykyistä enemmän jalansijaa. Koska yksityiskoulu voi halutessaan erottaa jonkun, oppilailla on kannustin käyttäytyä hyvin. Ja koska yksityiskoulu voi joustavammin vastata oppilaiden tarpeisiin, koulumotivaatio paranee ratkaisevasti verrattuna niihin julkisiin homeloukkuihin, joissa enemmistö suomalaislapsista tuhlaa nytkin keuhkojaan. Tyhmäkin tietää, kumpi on reilumpaa, kun vähän malttaa ajatella.
Missä se ongelma nyt olikaan?
Valtavirralla on ärsyttävä pakkomielle tehdä ongelmista vaikeampia kuin ne ovat ja keskittyä epäolennaisuuksiin. Ja koska he lähestyvät asioita tunteella, eivätkä matematiikalla, Saabin konkurssi saa suuremman huomion kuin se, että ”kehittyneiden maiden” väliintulo on nimenomaisesti heikentämässä ”kehitysmaiden” kehittymismahdollisuuksia. Miksi? Koska suurimmat Afrikkaa nuoleskelevat toimijat ovat USA:sta, jonka pohjimmainen tarkoitusperä mm. Irakin suhteen on vähintään epäilyttävä.
He ovat auttavinaan, mutta kulissien takana he jättävät kaiken ennalleen ja vievät mennessään köyhien maiden taloudelliset voimavarat. Paikalliset eivät enää voi itse tuottaa ruokaansa, vaan he joutuvat ostamaan sitä ylihintaan globaaleilta yritysjäteiltä, joita kaiken kukkuraksi tuetaan valtioiden taholta. Toisin sanoen, vastoin omaa propagandaansa, kehittyneet maat kyykyttävät kehitysmaita! Ja näennäisesti hyväntahtoisilla keräyksillä ne tukevat vain sodanhimoisia diktaattoreja, eivät köyhiä. Tämän kaiken vuoksi afrikkalaisten elintaso on paikoin jopa heikentynyt viime vuosikymmeninä.
Ei markkinatalous vaan ne ihmiset!
Surullista on myös länsimaiden kannalta, että juuri tällaiset esimerkit saavat ihmiset pitämään markkinataloutta kaiken syntipukkina. Muistakaamme kuitenkin, että vastuussa Afrikan kurjuudesta ovat siellä toimivat yritykset itse. Ja ne maat, jotka kaunopuheidensa takana tukevat tätä ennennäkemättömän julmaa heikompien riistoa, subventoimalla riistoyrityksiä. Afrikassa on paskat oltavat siksi, että me haluamme edullista banaania.
USA:n kaltaisten roistovaltioiden julmuutta tukeva toiminta vääristää myös markkinoita epäeettiseen suuntaan. Samalla tavalla se lietsoo myös uhriasennetta. Olemme mukamas epäreilun markkinatalouden uhreja. Markkinataloutta ei muka pidä olla, koska olemme aina vain pahoja olentoja. Emme ole! Me voimme halutessamme lakata ostamasta sitä banaania!
Paremminkin olemme markkinoita manipuloivien hyvä veli –verkostojen uhreja, jotka tälläkin hetkellä painostavat poliitikkoja tiukentamaan ajokortin voimassaoloaikaa. Vaan mitä kerrotaan uutisissa? Sandy-myrsky riehuu New Yorkissa. Ei voisi vähempää kiinnostaa, kun Suomea vievät Kreikan tielle jatkuva korruptio, työmarkkinoiden toimimattomuus, politiikan tehottomuus, ja mikä pahinta, hyssyttely näistä erittäin vakavista ongelmista! Velkaantumisensa myötä Suomi on myös menettämässä itsenäisyytensä, eikä ketään kiinnosta!
Politiikka on yliarvostettua
Miksi en sitten osallistu politiikkaan? On turvallisempaa pitää turpansa kiinni ja antaa idioottien tehdä tuhonsa, kuin käydä vääryyttä vastaan. Sitä paitsi äänestäminen, johon kaikki kehottavat toisiaan kritiikittömästi, on vaikuttavuudeltaan iso vitsi. Ensiksikin on epävarmaa, että annettu ääni menee edes laskentaan. Viranomainen voi tulkita käsialasi väärin. Toiseksi, äänestys on pelkkä muodollisuus. Suurin osa kansaan vaikuttavista päätöksistä tehdään täysin vaalipuheiden vastaisesti hyvä veli –verkostoissa. Amerikassa ollaan niinkin röyhkeitä, että voittajasta päätetään jo ennen vaaleja. Kolmanneksi, onko vaivan arvoista antaa ääntään poliitikolle, jolla on täydet valtuudet pettää lupauksensa vaalien jälkeen? Ei ole!
Siksi minua ärsyttää ne hurskastelijat, jotka suureen ääneen pitävät äänestämistä ”kansalaisyhteiskunnan” tunnusmerkkinä ja painostavat käymään vaaliuurnalla. He eivät tunnu tajuavan, että heidän sisäistämänsä arvomaailma ei ole missään tekemisissä todellisuuden saati järkiajattelun kanssa.
Tämän vuoksi minua ei enää kiinnosta paskaakaan yhdenkään poliitikon lööppipelleilyt. Minua kiinnostaa se, miten paljon minun on ”opiskeltava” päästäkseni edes päiväksi oikeisiin palkkatöihin! Minua kiinnostaa se, koska pankkikortit saadaan riittävän luotettaviksi, jotta niitä uskaltaa käyttää ilman varakäteistä! Minua kiinnostaa se, miten voin löytää paikkani tunteiden vääristämässä ihmiskunnassa, jossa parhaatkin systeemit tuhotaan ideologisen kädenväännön ja konsesus-nynnyilyn tuloksena! Minua kiinnostaa se, koska ihmiset kasvavat viettipohjaisen tunneargumentoinnin yli, alkavat rakentaa modernia palveluyhteiskuntaa ja oppivat kerrankin kunnioittamaan erilaisuutta!
"Sydäntämme" ei ole luotu nykymaailmaan
"Tapamme haluta tietynlaisia vastakkaisen sukupuolen yksilöitä ei ole täysin tahdonalaista, vaan evoluution vuosituhansien aikana meille muodostama funktio."
Kokemattomia kartetaan sekä työmarkkinoilla että sukupuolisuhteissa, mukanaan sama paradoksi: kokemattoman mahdollisuudet "saada kokemusta" kapenevat. Tietyssä iässä pitäisi jo olla tai osata jotain kirjoittamatonta, jota "erityislapset" saavat etsiä tai tavoitella pitkälle aikuisuuteen. Ongelma on todellinen, vaikka keskustelu siitä on usein sukupuoltenvälisen sodan kärjistämää, eikä pohdi asiaa objektiivisesti, saati edes molempien sukupuolten kannalta.
Vastikään perustetussa Poikien Puhelimessa yksi yleisimpiä kysymyksiä on "mistä voisin saada naisen." Pojat ovat täysin hakoteillä maailmassa, joka ei enää tarjoa perinteisiä keinoja "osoittaa rohkeutta," kuten vaarallisen eläimen tappaminen. Vaistomaisesti pariutuminen kuitenkin perustuu siihen, että mies on se vahvin osapuoli, vaikka nykyaikana rooleja yritetäänkin rikkoa "uuden ihmisyyden" nimissä.
Ihminen on egoismistaan huolimatta osa luomakuntaa, apinan perillinen, joka ei voi loputtomiin kieltää itseltään tätä "luonnonvalintaa." Sen sijaan asian esittämisen pitäminen loukkauksena on defenssiä puhtaimmillaan, samoin kuin väkinäinen yritys jakaa elämä "ihmisiin" ja "eläimiin." Mielestäni tällainen lähestymistapa antaa luontevimman selityksen sille, miksi puheet ovat ristiriidassa tekojen kanssa.
Vaarallisinta miehelle on erehtyä palvomaan romantiikkaa minkäänlaisen "rohkeuden" kustannuksella. Tällöin hän joko päätyy suhteeseen, jossa nainen nääntyy miehisen vastarinnan puutteeseen, tai joutuu muuten pettymään naisista luomaansa kuvaan. Toki on suhteita, joissa mies on onnistunut kiertämään pariutumisen "luonnonvalintaa," mutta pääsääntöisesti hänen tulisi olla sekä kova että tunne-elämältään tasapainoinen.
Harva yksilö kuitenkaan täyttää tätä tilaa, jossa hän olisi sekä rohkeudellaan naisia sytyttävä että samalla hyvä isä. Monen naisen murhe onkin, että heidän on valittava machoilevien ääliöiden ja kädestä talutettavien hissukoiden väliltä. Kumpikaan ei johda tyydyttävään lopputulokseen, vaan monen kohtalona on turhautuminen "sen oikean" etsimisessä.
Miehet ovat kadottaneet "voimannäyttämisen" elementit ja päätyvät hapuilemaan sentimentaalisuuden sekamelskassa. Naiset ovat vastaavasti menettäneet "hyvät isäehdokkaat" eivätkä saa juuri keneltäkään täyttymystä tarpeilleen. Jatkuva huutelu siitä, että "kukaan ei rakasta mua" tai "mä jäin yksinhuoltajaksi" on vain oire siitä, millä tavalla nykytilanne turhauttaa molempia sukupuolia parin etsinnässä.
Tapamme haluta tietynlaisia vastakkaisen sukupuolen yksilöitä ei ole täysin "tahdonalaista," vaan evoluution vuosituhansien aikana meille muodostama funktio. Jos nykyisenlainen "sivistys" on ollut olemassa vain satoja vuosia, on vaikea kuvitella tämän muuttuneen näin lyhyessä ajassa.
Sen sijaan, että likaisimme seksuaalisuuttamme, olisi terveempää terapoida nuoria edes tiedostamaan tämä tukahdutettu ja alitutkittu puoli itsestämme. Ja kenties elämään terveemmin tosiasioiden kanssa. Romanttisen nonsensen aika on ohi. On aika tutkia elävää elämää tieteellisesti ja auttaa ihmisiä sen mukaisesti.
Eläköön kapitalismi
Julkisten palvelujen ylläpito ja yksityistämisen lykkääminen ovat ajan haaskausta. Mikään hallitus ei voi tietää niin paljoa ihmisten palvelutarpeista, että esim. elintarviketuotannon sosialisointi olisi oikeutettua. Määritellään kuitenkin ensiksi "julkisen" ja "yksityisen" palvelutarjonnan erot:
* Julkinen on kunnan tai valtion verorahoilla ylläpitämää palvelua. Osa sinunkin työ- ja muusta verosta menee tällöin palveluun, jota et mahdollisesti käytä. Ja koska rahoitus tulee eduskunnassa päätettynä könttäsummana, palvelun kyky vastata kysynnän vaihteluihin ja siten palvella on heikko (esim. Suomen julkinen terveydenhuolto).
* Yksityinen on vapaaehtoisesti toimivan yrittäjän palvelua, jonka laajuus ja rahoitus joustavat palvelun käytön, ei "poliittisen ideologian" mukaan. Maksat vain siitä jota todella käytät, eikä senttiäkään hassata turhuuksiin. Kysyntäjouston takia myös palvelun laatu ylittää julkisen palvelutuotannon.
Näistä yksinkertaisista faktoista huolimatta ihmisillä on tapana monimutkaistaa asioita enempää kuin on suurten massojen kannalta tähdellistä. Esim. yhtäkkiä terveydenhuoltoa ei saisikaan yksityistää, koska muuten "terveydenhuolto kaupallistuu ja ihmiset jäävät ilman hoitoa." Toivon sydämestäni, että tällaisen mielipiteen esittäjät kelaisivat, mitä vääryyksiä julkinen palvelumalli jo itsessään tuottaa yksityiseen verrattuna.
Idioottikin tajuaa yllä tehdyn vertailun jälkeen, että asia on nimenomaan päinvastoin. Pakkorahoitettu julkinen "terveydenhuolto" itse asiassa tappaa ihmisiä leikkausjonoihin. Yksityisellä kysynnän kasvuun reagoidaan heti ja potilaat saavat aina hoitonsa. Jos epidemian taas kohtaa julkinen sektori, potilaita tapetaan tietoisesti "oikeudenmukaisemman palvelumallin" nimissä.
Vapautta ja vastuuta
Liberalismi nostaa esille monia tällaisia "näkymättömiä vääryyksiä," joiden puheeksi ottaminen ilman mitätöidyksi tai arvostelluksi tulemisen uhkaa on melkein mahdotonta. Aate kuitenkin korostaa kylmää järkeä, eivätkä liberaalit alennu viettipohjaiseen tunneargumentointiin kuten useimmat valtavirran poliitikot. Loppujen lopuksi vain tuloksilla on merkitystä, ei aatteilla. Jos kapitalismi ja vapaus tutkitustikin lisäävät hyvinvointia monessa suhteessa, miksi siitä yhä kiistellään?
Ehkä ainut kiistelyn aiheuttaja on se, että jotkut poliittisten instituutioiden lellikit saattavat kärsiä talouden vapauttamisesta, minkä vuoksi he ovat valmiita vaikka propagandaan pitääkseen vääryydellä hankitun etulyöntiasemansa. Vapaassa markkinataloudessa kukaan ei ole millään tavalla "erityistapaus," vaan menestys on puhtaasti kiinni ihmisen kyvystä miellyttää lajitovereitaan. Jossain vaiheessa valtioista tuli viattomien kansalaistensa holhoajia, minkä seurauksena työllisyys on laskenut dramaattisesti.
"Hyvinvointivaltion" nimissä pilalle säännellyt työmarkkinat eivät enää tarjoa nuorille mahdollisuuksia. Ammattiliitot lobbaavat poliitikkoja säätämään aina vain paskamaisempia lakeja, joilla työmarkkinat on jaettu sisäpiiriläisiin ja ulkolaisiin. Tämä on romuttanut myös yrittäjyyden kannustimet, kun toiminnan laajentamista ja henkilökunnan palkkaamista säädetään kymmenillä pykälillä, joista yhdenkin täyttymättä jääminen voi johtaa vakaviin seurauksiin. Eläkepommin ohella tämä on ehkä merkittävin syy siihen, miksi Suomea uhkaa köyhtyminen.
Mielestäni oikeudenmukaisuus-argumenttia tulisikin tarkastella uudelleen. Tarkoitetaanko oikeudella sitä, miljoonien ihmisten elämästä päätetään kymmenhenkisellä fundamentalistiparlamentilla, vai sitä, että palvelut muotoutuvat markkinoilla, siis kokonaan asiakkaiden ehdoilla?
Psykologiaa työnarkomaaneille
Ei se, etteikö kotitöitä kuuluisi joskus tehdä, mutta se, että vain paetaan siihen työn touhuun. Pahimmillaan asenne on kokonaan se, että työt vaan pitää tehdä koska...
...todellinen perustelu on piilotettu ja esitetään järkevän kuuloisena, vaikkei se sitä oikeasti olisi. Kulissien takana jompi kumpi tai molemmat yrittävät suorittaa "hyvää parisuhde- tai perhe-elämää" täydentämällä sitä ainaisella puurtamisella. Ja yleensä siinä vaiheessa, kun kulissit romahtavat, seuraa ankaraa riitelyä. Riitelyn jälkeen joko erotaan tai luodaan uudet, vielä vaikeammin tuhottavat kulissit.
Hektisyys saa mielen sekaisin
Näinä aikoina on kiusallisen helppoa hukuttautua johonkin sijaistoimintaan tai päämäärättömään nettiselailuun, mikä on luontainen, joskin monesti haitalliseksi koituva reaktio paineisiin. Yhteiskunta on murroksessa, alat muuttuvat, työpaikat ovat tiukassa, töihin jääneet raatavat selkä vääränä ja ihmisten olisi uudelleenlöydettävä jokin yhdistävä arvomaailma. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma, ja se ahdistaa. Pitäisi jotenkin tuntea olevansa jotain, mutta keinot merkityksettömyyden tunteen torjumiselle ovat monin paikoin "hakusessa" tai jopa vahingollisia.
Paljon puhuttu masennus on yksi ilmentymä tilanteesta, jossa ihminen joutuu jonkun tragedian tai pitkäaikaisen stressin painamana "kelaamaan" itseään. Yleisin ihmisten tekemä virhe onkin odottaa terapialta "pahan mielen poistoa," kun he kovan paikan tullen sellaiseen hakeutuvat. Hyvässä terapiassa kuitenkin keskitytään itse ongelmiin, ei niinkään "oireisiin." Ongelmat ovat usein itseltä kiellettyjä traumoja tai muistoja, joiden avaaminen on kuin isku sydämeen. Tässä mielessä terapeutilta saatetaan toisinaan vaatia jämäkkyyttä, koska mielen toiminnan läpikäyminen aluksi voi tuottaa "potilaalle" suurtakin kärsimystä. Joskus tunnelukot voivat kuitenkin olla niin haitallisia, että niiden avaaminen ja työstäminen jää ainoaksi keinoksi estää myöhemmät ongelmat ja korjata nykyiset.
Masennus on oire, ei sairaus
Tänä päivänä on muodikasta olla "masentunut." Diagnosoinnin ja lääkityksen takaa jää kuitenkin pimentoon ne todelliset ongelmat. Useimmiten taustalla on yksilön elämänhistoria ja tämän oma tapa käsitellä sitä.
Se mikä myöhemmin johtaa lääketieteellisen "masennuksen" puhkeamiseen, voi olla peräisin jo lapsuudesta. Siihen ei tarvita vaaratilanteita eikä "huonoa" perhettä. Tämän lisäksi perheen suhteissa voi jokin mennä pieleen ilman päihdeongelmiakin.
"Hyvätkin" vanhemmat voivat jättää lapselleen jotain, mikä jää hetkeksi muhimaan, puhjetakseen joskus tulevaisuudessa osaksi psyykkistä kriisiä. Lapsuudessa tärkeää on läsnäolo ja tunne siitä, että aikuiseen voi tukeutua. Seuraukset voivat olla ikäviä, jos tähän uskoon tulee naarmuja tai se murtuu kokonaan. On yksilökeskeistä, millä tavalla tämä voi tapahtua, mutta kivuliasta se on silti.
Peruskoulu ei opeta, vaan alistaa
Koulut ovat oppimispaikkoina lannistava, koska niissä noudatetaan vanhentunutta ylhäältä alas -pedagogiikkaa. Kuuntelet opettajaa, istut pulpetillasi, teet tehtävät ja olet hiljaa. Sellaisenaan tämä ei ole järin keskustelevaa saati toiminnallista oppimista, joka sopisi toisille paremmin. Ylipäänsä peruskoulun rakenteissa on epäkohtia, jotka altistavat mielenterveysongelmille.
Suuret ryhmäkoot vaikeuttavat huomion saantia ja luo ujoille kannusteen vetäytyä näkymättömäksi. Suuri määrä oppilaita henkilökuntaa kohden aiheuttaa aiempien ongelmien hautumista (ja pahenemista) osalla oppilaista, altistaen näin koulukiusaamisilmiölle. Kiusatut puolestaan menettävät oppimiskykyään ja voivat itsekin alkaa kiusata, jolloin koko koulusta tulee lapsille vankila. Ilmapiiriongelmat, joita ei hoidettu silloin kun jotain olisi vielä voinut tehdä, saastuttavat pahimmillaan henkilökunnankin työmoraalin.
Tästä huolimatta kiusaamista "hoidetaan" liian yksilölähtöisesti siten, että vain "pahimmat" saatetaan edesvastuuseen. Ei nähdä mahdollisuutta, että kiusaamisen jatkuttua pidempään koko koulu olisi yhteisönä sairas. Näin ollen mahdollisen "puuttumisen" vaikutukset jäävät kiusattujen kannalta mitättömiksi tai olemattomiksi.
Ihminen on laumaeläin
Jos siis masennusta halutaan ikinä "parantaa," on muistettava, että ihminen on laumaeläin. Hän on osa kaikkia niitä yhteisöjä, joihin kuuluu juridisesti tai pikemminkin tuntee kuuluvansa.
Jos ihminen ei tunne kuuluvansa mihinkään tai hän kokee pettyneensä muihin, voi tilanne kehittyä vakavaksi. Yksinäisyys tappaa. Aiemmat kokemukset yksinäisyyden lievittämisen epäonnistumisesta vain syventävät sitä. Ei ole mahdotonta, että ihmisen lähipiiri kertakaikkisesti "haihtuu ilmaan." Tähän pisteeseen päätyneitä kutsutaan joissain yhteyksissä myös erakoiksi.
Elävä elämä on osoittanut, että jokin voi vain "mennä pieleen" tavalla, jota nykyinen terveydenhoitoverkosto ei kykene todentamaan tai parantamaan. Helpointa on saada masennusdiagnoosi ja lääkeresepti, mutta se ei silti korjaa vielä itse ongelmaa.
Ongelmana on tunnistaa yksilökohtaiset tarpeet ja niiden suhde ympäristöön ajoissa niin, että lapsi kuitenkin saisi lähelleen aikuisia. Lastensuojelun piiriin päätyneistä moni ei selviä psyykkisesti terveinä lapsuudestaan. Jos viranomaisten toiminta ja lapsen suhde "pahaan" vanhempaan menevät ristiin, seuraukset ovat vakavia. Tämän vuoksi nykymuotoinen "lastensuojelu" on joskus myös lapsen kaltoinkohtelua "hyvinvointivaltion" varjolla.
Yhteiskunta masentajana
On monia "mielenterveysongelmia," jotka voidaan osoittaa yhteiskuntalähtöisiksi. Ensin yksilö kärsii epäsuhdasta, jonka käsittelyssä hän epäonnistuu. Jos hänellä ei ole kunnon ystäviä, hän yrittää jatkaa elämää kunnes viimein taipuu ja pyytää apua. Järjestelmä ei kuitenkaan vielä tulkitse ongelmia "riittävän vakavaksi" hoitoa varten. Ja jos tässä vaiheessa ei löydy mitään millä luopua synkistelystä alkaa vaikea syöksykierre. Suhteet sammuvat ja lähipiiri kyllästyy masentuneen harmauteen.
Lopulta kun masentunut on itsemurhapisteessä, järjestelmä tulee väliin ja antaa tälle sähköshokkeja. "Ketäänhän ei ole varaa menettää?" Jos ei olisi, ristiriidat pyrittäisiin tunnistamaan HETI eikä vasta kun ollaan hyppäämässä katolta! Hoitojärjestelmää ei kuitenkaan voi verrata ihmiseen, ainakaan vielä.
Silti joudumme tekemään paljon työtä, joka vie meiltä kyvyn olla läsnä lastemme elämässä! Emmekä ilmeisesti pysty elättämään heitä, jos lopetamme. Silti he kertovat kaipaavansa aikuista lähelleen. Yhteiskunnallisesti tilanne on mahdoton: asumiskustannusten annetaan kasvaa rakennussääntelyn puristamana, eikä perheille ole koteja kuin siltä hintatasolta, jonka he pystyvät maksamaan vain ympärivuorokautisella uurastuksella.
Lapsille on kuitenkin katastrofaalista joutua elämään pelkän tavarapaljouden ympäröimänä valmisruokia syöden. Ja sietämään sitä, että vanhemmat valmistelevat lomia ja harrastuksia kykenemättä minkäänlaiseen aitouteen tai avoimuuteen lapsensa seurassa! Se jos mikä ei voi olla aiheuttamatta mielenterveysongelmia.
Mieltä pitää hoitaa!
Nyt, kun työn vaatii yhä parempia psyykkisiä valmiuksia, on myös tarpeen siivota päästään pahaa mieltä aiheuttavat möykyt. Ne voivat piileksiä tietoisuuden ulkopuolella, altistaen jonkun toisen ongelman yhteydessä masennukseen. Ne voivat olla varhaisia tunnelukkoja, jotka vaikuttavat kaikkeen elämään kuin varkain.
Niitä voisi luonnehtia lapsuudessa syntyvien skeemojen sanelemiksi selviytymiskeinoiksi, jotka voivat olla joko hyödyllisiä tai haitallisia. Haitalliseksi tällainen keino muodostuu, kun se estää yhteyden toisiin ihmisiin tai rajoittaa sitä alle sen, mitä yksilö muuten tuntisi haluavansa.
Tärkeintä olisikin ENNALTAEHKÄISY, eli kartoittaa kokonaisuudessaan yksilön tukiverkot, tunnelukot ja rasvata koneistoa ennen kuin kitka polttaa päreet. On luotava ennaltaehkäisyn kulttuuri ja toisaalta lisättävä väestön relfektointitaitoja ja itsetiedostusta, jotta hoitoresurssit ja autettavien määrä saataisiin lähemmäksi toisiaan.
Se mikä myöhemmin johtaa lääketieteellisen "masennuksen" puhkeamiseen, voi olla peräisin jo lapsuudesta. Siihen ei tarvita vaaratilanteita eikä "huonoa" perhettä. Tämän lisäksi perheen suhteissa voi jokin mennä pieleen ilman päihdeongelmiakin.
"Hyvätkin" vanhemmat voivat jättää lapselleen jotain, mikä jää hetkeksi muhimaan, puhjetakseen joskus tulevaisuudessa osaksi psyykkistä kriisiä. Lapsuudessa tärkeää on läsnäolo ja tunne siitä, että aikuiseen voi tukeutua. Seuraukset voivat olla ikäviä, jos tähän uskoon tulee naarmuja tai se murtuu kokonaan. On yksilökeskeistä, millä tavalla tämä voi tapahtua, mutta kivuliasta se on silti.
Peruskoulu ei opeta, vaan alistaa
Koulut ovat oppimispaikkoina lannistava, koska niissä noudatetaan vanhentunutta ylhäältä alas -pedagogiikkaa. Kuuntelet opettajaa, istut pulpetillasi, teet tehtävät ja olet hiljaa. Sellaisenaan tämä ei ole järin keskustelevaa saati toiminnallista oppimista, joka sopisi toisille paremmin. Ylipäänsä peruskoulun rakenteissa on epäkohtia, jotka altistavat mielenterveysongelmille.
Suuret ryhmäkoot vaikeuttavat huomion saantia ja luo ujoille kannusteen vetäytyä näkymättömäksi. Suuri määrä oppilaita henkilökuntaa kohden aiheuttaa aiempien ongelmien hautumista (ja pahenemista) osalla oppilaista, altistaen näin koulukiusaamisilmiölle. Kiusatut puolestaan menettävät oppimiskykyään ja voivat itsekin alkaa kiusata, jolloin koko koulusta tulee lapsille vankila. Ilmapiiriongelmat, joita ei hoidettu silloin kun jotain olisi vielä voinut tehdä, saastuttavat pahimmillaan henkilökunnankin työmoraalin.
Tästä huolimatta kiusaamista "hoidetaan" liian yksilölähtöisesti siten, että vain "pahimmat" saatetaan edesvastuuseen. Ei nähdä mahdollisuutta, että kiusaamisen jatkuttua pidempään koko koulu olisi yhteisönä sairas. Näin ollen mahdollisen "puuttumisen" vaikutukset jäävät kiusattujen kannalta mitättömiksi tai olemattomiksi.
Ihminen on laumaeläin
Jos siis masennusta halutaan ikinä "parantaa," on muistettava, että ihminen on laumaeläin. Hän on osa kaikkia niitä yhteisöjä, joihin kuuluu juridisesti tai pikemminkin tuntee kuuluvansa.
Jos ihminen ei tunne kuuluvansa mihinkään tai hän kokee pettyneensä muihin, voi tilanne kehittyä vakavaksi. Yksinäisyys tappaa. Aiemmat kokemukset yksinäisyyden lievittämisen epäonnistumisesta vain syventävät sitä. Ei ole mahdotonta, että ihmisen lähipiiri kertakaikkisesti "haihtuu ilmaan." Tähän pisteeseen päätyneitä kutsutaan joissain yhteyksissä myös erakoiksi.
Elävä elämä on osoittanut, että jokin voi vain "mennä pieleen" tavalla, jota nykyinen terveydenhoitoverkosto ei kykene todentamaan tai parantamaan. Helpointa on saada masennusdiagnoosi ja lääkeresepti, mutta se ei silti korjaa vielä itse ongelmaa.
Ongelmana on tunnistaa yksilökohtaiset tarpeet ja niiden suhde ympäristöön ajoissa niin, että lapsi kuitenkin saisi lähelleen aikuisia. Lastensuojelun piiriin päätyneistä moni ei selviä psyykkisesti terveinä lapsuudestaan. Jos viranomaisten toiminta ja lapsen suhde "pahaan" vanhempaan menevät ristiin, seuraukset ovat vakavia. Tämän vuoksi nykymuotoinen "lastensuojelu" on joskus myös lapsen kaltoinkohtelua "hyvinvointivaltion" varjolla.
Yhteiskunta masentajana
On monia "mielenterveysongelmia," jotka voidaan osoittaa yhteiskuntalähtöisiksi. Ensin yksilö kärsii epäsuhdasta, jonka käsittelyssä hän epäonnistuu. Jos hänellä ei ole kunnon ystäviä, hän yrittää jatkaa elämää kunnes viimein taipuu ja pyytää apua. Järjestelmä ei kuitenkaan vielä tulkitse ongelmia "riittävän vakavaksi" hoitoa varten. Ja jos tässä vaiheessa ei löydy mitään millä luopua synkistelystä alkaa vaikea syöksykierre. Suhteet sammuvat ja lähipiiri kyllästyy masentuneen harmauteen.
Lopulta kun masentunut on itsemurhapisteessä, järjestelmä tulee väliin ja antaa tälle sähköshokkeja. "Ketäänhän ei ole varaa menettää?" Jos ei olisi, ristiriidat pyrittäisiin tunnistamaan HETI eikä vasta kun ollaan hyppäämässä katolta! Hoitojärjestelmää ei kuitenkaan voi verrata ihmiseen, ainakaan vielä.
Silti joudumme tekemään paljon työtä, joka vie meiltä kyvyn olla läsnä lastemme elämässä! Emmekä ilmeisesti pysty elättämään heitä, jos lopetamme. Silti he kertovat kaipaavansa aikuista lähelleen. Yhteiskunnallisesti tilanne on mahdoton: asumiskustannusten annetaan kasvaa rakennussääntelyn puristamana, eikä perheille ole koteja kuin siltä hintatasolta, jonka he pystyvät maksamaan vain ympärivuorokautisella uurastuksella.
Lapsille on kuitenkin katastrofaalista joutua elämään pelkän tavarapaljouden ympäröimänä valmisruokia syöden. Ja sietämään sitä, että vanhemmat valmistelevat lomia ja harrastuksia kykenemättä minkäänlaiseen aitouteen tai avoimuuteen lapsensa seurassa! Se jos mikä ei voi olla aiheuttamatta mielenterveysongelmia.
Mieltä pitää hoitaa!
Nyt, kun työn vaatii yhä parempia psyykkisiä valmiuksia, on myös tarpeen siivota päästään pahaa mieltä aiheuttavat möykyt. Ne voivat piileksiä tietoisuuden ulkopuolella, altistaen jonkun toisen ongelman yhteydessä masennukseen. Ne voivat olla varhaisia tunnelukkoja, jotka vaikuttavat kaikkeen elämään kuin varkain.
Niitä voisi luonnehtia lapsuudessa syntyvien skeemojen sanelemiksi selviytymiskeinoiksi, jotka voivat olla joko hyödyllisiä tai haitallisia. Haitalliseksi tällainen keino muodostuu, kun se estää yhteyden toisiin ihmisiin tai rajoittaa sitä alle sen, mitä yksilö muuten tuntisi haluavansa.
Tärkeintä olisikin ENNALTAEHKÄISY, eli kartoittaa kokonaisuudessaan yksilön tukiverkot, tunnelukot ja rasvata koneistoa ennen kuin kitka polttaa päreet. On luotava ennaltaehkäisyn kulttuuri ja toisaalta lisättävä väestön relfektointitaitoja ja itsetiedostusta, jotta hoitoresurssit ja autettavien määrä saataisiin lähemmäksi toisiaan.
Suuresta levytilasta on pelkkää haittaa
Tavallisen läppärin käyttäjän tarvitsema levytila ei loppujen lopuksi ole niin suuri, kuin mihin kapasiteettien kasvaminen on houkuttanut. Tietyn pisteen jälkeen yhä suurempi osa muistiin kertyvästä tavarasta on arjen ja vapaa-ajan kannalta täysin turhaa. Paikoin sellaistakin, mikä on vain "unohtunut" levylle mutta jota ei ole tarvinnut ikuisuuksiin.
Mitä enemmän muistitilaa on käytettävissä, sitä pienempi kynnys on siirtää ja imuroida sinne lisää viihdykettä. Oli siis muistin koko mikä hyvänsä, se täyttyy ennen pitkää, ellei tarkkaile käytöstään. Ero pienempien ja suurempien muistien välillä on, että suhteellisesti saman tilamäärän vapauttaminen on suuressa muistissa työläämpää kuin pienessä.
Niinpä muistien kasvaessa tilan riittävyydestä huolehtiminen on vaikeampaa, koska kynnys käyttää tilaa turhuuksiin pienenee. Pahimmillaan muistiin voi jäädä satoja yli kymmenen megatavun kokoisia möhkäleitä, joiden kaikkien seulominen kestäisi ikuisuuden. Muistimäärien kasvaminen onkin pakottanut yhä nopeampien siirtoväylien kehittelyyn, minkä lisäksi mm. kovalevyt rasittuvat yhä kasvavista datamääristä (joka on yksi syy tietokoneiden käyttöiän lyhenemiseen).
Mitä enemmän muistitilaa on käytettävissä, sitä pienempi kynnys on siirtää ja imuroida sinne lisää viihdykettä. Oli siis muistin koko mikä hyvänsä, se täyttyy ennen pitkää, ellei tarkkaile käytöstään. Ero pienempien ja suurempien muistien välillä on, että suhteellisesti saman tilamäärän vapauttaminen on suuressa muistissa työläämpää kuin pienessä.
Niinpä muistien kasvaessa tilan riittävyydestä huolehtiminen on vaikeampaa, koska kynnys käyttää tilaa turhuuksiin pienenee. Pahimmillaan muistiin voi jäädä satoja yli kymmenen megatavun kokoisia möhkäleitä, joiden kaikkien seulominen kestäisi ikuisuuden. Muistimäärien kasvaminen onkin pakottanut yhä nopeampien siirtoväylien kehittelyyn, minkä lisäksi mm. kovalevyt rasittuvat yhä kasvavista datamääristä (joka on yksi syy tietokoneiden käyttöiän lyhenemiseen).
Laajakaistojen nopeuksista - megabitti vai megatavu?
”Jee, 2 megan netti! Tää on varmasti nopee!”
Operaattoreilla on epäselkeä ja ristiriitainen tapa ilmoittaa tiedonsiirtonopeuksia. Nopeutta ajateltaessa on liian helppoa sekoittaa keskenään megabitti ja megatavu. ”2 megan yhteys” tuo heti mieleen, että tietoa siirtyisi 2 megatavua sekunnissa. Voidakseen laskea kaiken oikein on kuitenkin huomattava, että megabitti ja megatavu ovat datan eri yksiköitä. Yksi tavu vastaa 8 bittiä, minkä perusteella tiedonsiirtonopeudelle voisi antaa seuraavan kaavan:
Mt/s = mb/s : 8
Näin ollen 2 megabitin laajakaista välittää dataa maksimissaan 0,25 mt/s eli 250 kt/s.
Yksiköllä ”mb/s” voidaan tarkoittaa sekä ”megabittiä sekunnissa” että englannin kielessä myös ”megatavua sekunnissa” (megabytes/s). Englannin kielen IT-sanastossa "byte" tarkoittaa tavua ja "bit" bittiä, mikä ei voi olla aiheuttamatta sekaannuksia lyhenteissä.
Tämä lienee yksi syy siihen, miksi nopeuksista tulee niin usein kädenvääntöä. Ei ole olemassa tarpeeksi selkeää ja helposti ymmärrettävää nopeuden yksikköä. Kaikkihan tuntevat kilotavut, megatavut ja gigatavut, joita useimmin jäsennellään kymmenjärjestelmän mukaan. Mutta ”megabitti?” En itsekään vielä tiedä, onko ilmaisu ”oikea,” mutta arvoitukset alkavat hiljalleen ratketa.
Operaattoreilla on epäselkeä ja ristiriitainen tapa ilmoittaa tiedonsiirtonopeuksia. Nopeutta ajateltaessa on liian helppoa sekoittaa keskenään megabitti ja megatavu. ”2 megan yhteys” tuo heti mieleen, että tietoa siirtyisi 2 megatavua sekunnissa. Voidakseen laskea kaiken oikein on kuitenkin huomattava, että megabitti ja megatavu ovat datan eri yksiköitä. Yksi tavu vastaa 8 bittiä, minkä perusteella tiedonsiirtonopeudelle voisi antaa seuraavan kaavan:
Mt/s = mb/s : 8
Näin ollen 2 megabitin laajakaista välittää dataa maksimissaan 0,25 mt/s eli 250 kt/s.
Yksiköllä ”mb/s” voidaan tarkoittaa sekä ”megabittiä sekunnissa” että englannin kielessä myös ”megatavua sekunnissa” (megabytes/s). Englannin kielen IT-sanastossa "byte" tarkoittaa tavua ja "bit" bittiä, mikä ei voi olla aiheuttamatta sekaannuksia lyhenteissä.
Tämä lienee yksi syy siihen, miksi nopeuksista tulee niin usein kädenvääntöä. Ei ole olemassa tarpeeksi selkeää ja helposti ymmärrettävää nopeuden yksikköä. Kaikkihan tuntevat kilotavut, megatavut ja gigatavut, joita useimmin jäsennellään kymmenjärjestelmän mukaan. Mutta ”megabitti?” En itsekään vielä tiedä, onko ilmaisu ”oikea,” mutta arvoitukset alkavat hiljalleen ratketa.
Epäyhtenäinen tietotekniikka pilaa ilon työnteosta
Kehittymiskansiot, portfoliot. Taas näitä väkisin tuputettuja härveleitä, joiden toteutustapaa ei koskaan voi tietää. Sanotaan, että on vapaamuotoista ja sinne päin, MUTTA: kaikki kaatuu aina tekniikkaan. On täysin turhaa ryhtyä toteuttamaan mitään sisältöä, kun ei tiedä tekniikasta yhtään mitään. Vaikka se sisältö olisi sellaista minkä haluaisi portfolioonsa koota.
Kun nyt elämme yhteensopimattomuuksien kulta-aikaa kivikautisessa tietoyhteiskunnassamme, on täysin turhaa ryhtyä yhtään mihinkään. Kun käyttöjärjestelmä vaihtuu niin hupsista keikkaa, työsi on pilalla.
Tiedän jo nyt näin käyvän eikä minua siksi huvita edes ajatella koko asiaa. Enkä siksi voi ymmärtää kouluhenkilökunnan intoa suositella portfolioita, joita ei voi kuitenkaan tehdä niin kuin haluaisi. Aina saa tehdä mukahienoja könttäkompromisseja eikä loppupäässä mikään ole omissa käsissä.
Ja vaikka kaiken voisikin tehdä yhdellä koneella, niin jossain vaiheessa työ, kaikkine siihen rakennettuine vivahteineen, tuhoutuu. En halua tehdä työtä, missä on pienikin riski teknisten ongelmien aiheuttamasta tuhosta. On muulloinkin raivostuttavaa seurata, kuinka moni opetustilanne keskeytyy tai vaikeutuu tietoteknisten vaikeuksien vuoksi.
Kun nyt elämme yhteensopimattomuuksien kulta-aikaa kivikautisessa tietoyhteiskunnassamme, on täysin turhaa ryhtyä yhtään mihinkään. Kun käyttöjärjestelmä vaihtuu niin hupsista keikkaa, työsi on pilalla.
Tiedän jo nyt näin käyvän eikä minua siksi huvita edes ajatella koko asiaa. Enkä siksi voi ymmärtää kouluhenkilökunnan intoa suositella portfolioita, joita ei voi kuitenkaan tehdä niin kuin haluaisi. Aina saa tehdä mukahienoja könttäkompromisseja eikä loppupäässä mikään ole omissa käsissä.
Ja vaikka kaiken voisikin tehdä yhdellä koneella, niin jossain vaiheessa työ, kaikkine siihen rakennettuine vivahteineen, tuhoutuu. En halua tehdä työtä, missä on pienikin riski teknisten ongelmien aiheuttamasta tuhosta. On muulloinkin raivostuttavaa seurata, kuinka moni opetustilanne keskeytyy tai vaikeutuu tietoteknisten vaikeuksien vuoksi.
Lihottava arki
Stressi verottaa lompakkoa ja usein lihottaakin. Ajanpuutteen ja toisaalta ajankäytön hallintataitojen puutteen vuoksi makeanhimo iskee kyntensä tietämättömään. Pahimmillaan syntyy sokeririippuvuus, jossa makean lisäyksen tuottama tyydytys on vain hetkellinen. Pitkien koulupäivien jälkeen on mahdotonta kuvitella jaksavansa muuta kuin levähtää ja mässäillä itsensä tärviölle.
Ongelma ei kuitenkaan ole ylitsepääsemätön, kunhan malttaa hetken uhrata energiaansa epämukavuusalueelle. Paras lääke lienee ensihätään raju vyön kiristys, jonka periaatteen olen selittänyt TalousTuubi-blogini artikkelissa "6 euron päiväbudjetti." On luotava voimakas pakote käyttää rahaa vain ja ainoastaan oleellisimpaan.
Kauppaan on siis tultava vain muutama kolikko mukanaan, jotta suurten summien maksaminen tulisi epämukavaksi. Kun käyttää hetkenkin rationaaliseen ajatteluun, vähentää tämä pakostakin makean osuutta. Kun kuuria on jatkunut useamman päivän, alkaa huomata, ettei oikeastaan tarvitse mitään "ryypättävää" tai naposteltavaa, vaan terveellistä ravintoa. Vointikin alkaa kohentua, kun elimistöä ei kyllästetäkään sokerilla.
Ongelman ydin: energiaa ilman ravintoa
Makeantäyteisessä päivärytmissä elimistön ravitsemus on kieroutunutta - energiaa kyllä saa, mutta nälkä ei häviä. Makean ansa piilee siinä, että mitä suurempaan mässäilyyn tottuu, sitä matalampi on kynnys mässäilyn jatkamiseen "nälän poistamiseksi." Limusta seuraavan verensokerin laskun jälkeen keho ilmentää todellista ravinnon puutettaan voimalla.
Ylipäänsä makean tekee haitalliseksi kaksi tai kolmekin tekijää. 1. Sokeriherkät jäävät siihen koukkuun. 2. Se on tyhjää energiaa ilman ravintoaineita. 3. Se altistaa reikiintymiselle jollei hampaitaan pese tarpeeksi usein.
Vähentäminen ja riippuvuuden uudelleenkehittymisen estäminen siis kannattavat. Ääritapauksissa on harkittava täydellistä lopettamista. Ihmisinä meidän on toisinaan vaikea luopua miellyttävistä ärsykkeistä ja ajatella asioita pitkältä tähtäimeltä. Yrittäminen, erehtyminen ja oppiminen ovat kuitenkin ainoa keino saada asioihin tolkkua.
Ongelma ei kuitenkaan ole ylitsepääsemätön, kunhan malttaa hetken uhrata energiaansa epämukavuusalueelle. Paras lääke lienee ensihätään raju vyön kiristys, jonka periaatteen olen selittänyt TalousTuubi-blogini artikkelissa "6 euron päiväbudjetti." On luotava voimakas pakote käyttää rahaa vain ja ainoastaan oleellisimpaan.
Kauppaan on siis tultava vain muutama kolikko mukanaan, jotta suurten summien maksaminen tulisi epämukavaksi. Kun käyttää hetkenkin rationaaliseen ajatteluun, vähentää tämä pakostakin makean osuutta. Kun kuuria on jatkunut useamman päivän, alkaa huomata, ettei oikeastaan tarvitse mitään "ryypättävää" tai naposteltavaa, vaan terveellistä ravintoa. Vointikin alkaa kohentua, kun elimistöä ei kyllästetäkään sokerilla.
Ongelman ydin: energiaa ilman ravintoa
Makeantäyteisessä päivärytmissä elimistön ravitsemus on kieroutunutta - energiaa kyllä saa, mutta nälkä ei häviä. Makean ansa piilee siinä, että mitä suurempaan mässäilyyn tottuu, sitä matalampi on kynnys mässäilyn jatkamiseen "nälän poistamiseksi." Limusta seuraavan verensokerin laskun jälkeen keho ilmentää todellista ravinnon puutettaan voimalla.
Ylipäänsä makean tekee haitalliseksi kaksi tai kolmekin tekijää. 1. Sokeriherkät jäävät siihen koukkuun. 2. Se on tyhjää energiaa ilman ravintoaineita. 3. Se altistaa reikiintymiselle jollei hampaitaan pese tarpeeksi usein.
Vähentäminen ja riippuvuuden uudelleenkehittymisen estäminen siis kannattavat. Ääritapauksissa on harkittava täydellistä lopettamista. Ihmisinä meidän on toisinaan vaikea luopua miellyttävistä ärsykkeistä ja ajatella asioita pitkältä tähtäimeltä. Yrittäminen, erehtyminen ja oppiminen ovat kuitenkin ainoa keino saada asioihin tolkkua.
Mammanpojasta mieheksi
Jos poikalapsi on temperamentiltaan liian arka tarttuakseen mihinkään uuteen, eikä hänellä ole isää antamassa miehen mallia, on tilanne vakava. Äitikin on vain omaa sukupuoltaan edustava ihminen, ja jos luontainen hoivavaisto pääsee valtaamaan yhteistä elämänkatsomusta, seuraukset ovat pojalle tuhoisat.
Pahinta lienee kuitenkin, jos pojasta kasvaa liian hienotunteinen, jotta hän uskaltaisi koskaan tarttua miesmäisiin tekoihin. Silloin hänestä jää veltto ja tylsä seurustelukumppani, joka ei tarjoa naiselle tämän mieheltä sisimmässään odottavaa machoilua. Erityisesti tilanne vahingoittaa miestä itseään ilman, että hän olisi äänestämällä saanut valita vanhempiaan.
Sikiöllä ei ole äänioikeutta
Vielä enemmän minua kuitenkin häiritsee luuseriksi leimaaminen tilanteessa, jossa miehenalku ei todellakaan ole tiennyt epäinhimillisen kovista pärjäämisen vaateista (ja jossa häntä on vastentahtoisesti harhautettu "pumpulikasvatuksella"). Mutta koska oletusarvoisesti ihmiset ovat itsetunnottomuutensa heikoimpien niskaan ulostavia juntteja, joiden aivokapasiteetti riittää vain loukkausten pyhittämiseen, en heiltä kummempaa voisi odottaakaan.
Ne hyvää tarkoittavat äidit, joiden mies on ("yllättäen") ottanut ritolat juuri ennen synnytystä, tuottavat tahtomattaan kykenemätöntä miessukupolvea. Biologinen isä on todennäköisesti ollut luonnevaurioinen, mahtipontisin elein käyttäytyvä gorilla, joka sai äidin vakuttuneeksi lastenteon kannattavuudesta. Näitä tapauksia riittää pilvin pimein, ja niistäkös saadaan hyvän miehen malli pojille?
Vain sairas mies kelpaa?
Lienee kaiketi hyväksytyintä olla epäempaattinen lihaskimppu. Alimpaan kastiin jäävät vastentahtoisesti luusereiksi kasvatetut. Mutta haluaisin yhä painottaa, ettei "luuseriksi" jääminen ole tahdosta kiinni, ja että kaikki leimaaminen ei siksi voi olla oikein. Vaikka ongelmaksi jäisikin vain "huono naismenestys," pitäisi silti malttaa ajatella, saavatko pojat oikeasti juuri heille aikuisiällä optimaalista roolimallia. Tai sitä, kuinka myös arkoja poikia voitaisiin miehistää ilman, että heidän itsetuntonsa romuttuisi.
Valitettava totuus kuitenkin on, että miehiltä on totuttu odottamaan vain sairasta ja kieroutunutta käytöstä. Tämä nykyinen ihmisten keskuudessa välittyvä miehen malli ei ole paras mahdollinen, koska rohkeudestaan huolimatta luonnevaurioinen kehittää usein ympärilleen sielullisia ongelmia.
"Täydellinen mies"
Ihanteellinen, ns. hyvä mies, osaisi olla yhtä aikaa "äijämäinen" mutta myös valmis kasvattamaan. Pojat tarvitsisivat kipeästi luotettavan ja kannustavan isähahmon, sillä vain miesten seurassa he voivat oppia toimimaan ja käyttäytymään kuten mieheltä odotetaan. Miehen pitää kasvaa mieheksi, tai muutoin hänestä jää rajoittunut ja katkeroitunut hylkiö.
Ylikiltit miehet eivät vain sytytä, piste. Kiltteys voi toki olla herttaista, mutta miehen on oltava parisuhteen ja perheen järkkymätön tukiranka, eli hänen on uskallettava myös tarttua härkää sarvista. Perheen kestävyyden kannalta hänen minänsä tulee silti olla tarpeeksi vakaa parisuhteen emotionaalisille ulottuvuuksille. Muutoin jälkikasvummekin muodostavat näitä uusia, sisältä hajonneita näennäisesti täydellisiä perheitä.
Pahinta lienee kuitenkin, jos pojasta kasvaa liian hienotunteinen, jotta hän uskaltaisi koskaan tarttua miesmäisiin tekoihin. Silloin hänestä jää veltto ja tylsä seurustelukumppani, joka ei tarjoa naiselle tämän mieheltä sisimmässään odottavaa machoilua. Erityisesti tilanne vahingoittaa miestä itseään ilman, että hän olisi äänestämällä saanut valita vanhempiaan.
Sikiöllä ei ole äänioikeutta
Vielä enemmän minua kuitenkin häiritsee luuseriksi leimaaminen tilanteessa, jossa miehenalku ei todellakaan ole tiennyt epäinhimillisen kovista pärjäämisen vaateista (ja jossa häntä on vastentahtoisesti harhautettu "pumpulikasvatuksella"). Mutta koska oletusarvoisesti ihmiset ovat itsetunnottomuutensa heikoimpien niskaan ulostavia juntteja, joiden aivokapasiteetti riittää vain loukkausten pyhittämiseen, en heiltä kummempaa voisi odottaakaan.
Ne hyvää tarkoittavat äidit, joiden mies on ("yllättäen") ottanut ritolat juuri ennen synnytystä, tuottavat tahtomattaan kykenemätöntä miessukupolvea. Biologinen isä on todennäköisesti ollut luonnevaurioinen, mahtipontisin elein käyttäytyvä gorilla, joka sai äidin vakuttuneeksi lastenteon kannattavuudesta. Näitä tapauksia riittää pilvin pimein, ja niistäkös saadaan hyvän miehen malli pojille?
Vain sairas mies kelpaa?
Lienee kaiketi hyväksytyintä olla epäempaattinen lihaskimppu. Alimpaan kastiin jäävät vastentahtoisesti luusereiksi kasvatetut. Mutta haluaisin yhä painottaa, ettei "luuseriksi" jääminen ole tahdosta kiinni, ja että kaikki leimaaminen ei siksi voi olla oikein. Vaikka ongelmaksi jäisikin vain "huono naismenestys," pitäisi silti malttaa ajatella, saavatko pojat oikeasti juuri heille aikuisiällä optimaalista roolimallia. Tai sitä, kuinka myös arkoja poikia voitaisiin miehistää ilman, että heidän itsetuntonsa romuttuisi.
Valitettava totuus kuitenkin on, että miehiltä on totuttu odottamaan vain sairasta ja kieroutunutta käytöstä. Tämä nykyinen ihmisten keskuudessa välittyvä miehen malli ei ole paras mahdollinen, koska rohkeudestaan huolimatta luonnevaurioinen kehittää usein ympärilleen sielullisia ongelmia.
"Täydellinen mies"
Ihanteellinen, ns. hyvä mies, osaisi olla yhtä aikaa "äijämäinen" mutta myös valmis kasvattamaan. Pojat tarvitsisivat kipeästi luotettavan ja kannustavan isähahmon, sillä vain miesten seurassa he voivat oppia toimimaan ja käyttäytymään kuten mieheltä odotetaan. Miehen pitää kasvaa mieheksi, tai muutoin hänestä jää rajoittunut ja katkeroitunut hylkiö.
Ylikiltit miehet eivät vain sytytä, piste. Kiltteys voi toki olla herttaista, mutta miehen on oltava parisuhteen ja perheen järkkymätön tukiranka, eli hänen on uskallettava myös tarttua härkää sarvista. Perheen kestävyyden kannalta hänen minänsä tulee silti olla tarpeeksi vakaa parisuhteen emotionaalisille ulottuvuuksille. Muutoin jälkikasvummekin muodostavat näitä uusia, sisältä hajonneita näennäisesti täydellisiä perheitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)