Helsingin Sanomat on kertonut maamme pääkaupunkiin ilmaantunesta hammashoitolasta, jossa hoidon saisi jopa vain 10 eurolla. Ja kaikki tämä ilman tuntikausien odottelua julkisella tai konkurssia yksityispuolella!
Megaklinikaksi nimetty hammaslääkäriasema on jo saanut myönteistä palautetta toiminnastaan, ja lienee syytä olettaa, että aseman toiminta on suunnannäyttäjä kaikille terveydenhuollon sektoreille. Sen, kuinka nopean ja edullisen palvelun mallia voidaan soveltaa myös muilla terveydenaloilla, näyttää aika. Tai oikeastaan myös muut terveydenhuoltoon liittyvät tosiseikat, joista en voi itse tietää kaikkea.
Entä jos me vain harjaisimme hampaamme?
Eri lähteiden mukaan me suomalaiset emme juuri piittaa hampaistamme. Terveyskirjasto-sivuston mukaan vain vähän yli puolet 13- ja 15-vuotiaista tytöistä, ja samanikäisistä pojista alle 40 prosenttia, harjaa hampaansa suositusten mukaisesti eli kahdesti päivässä. Lähestyttäessä aikuisikää naiset terästäytyvät yli 70 prosenttiin miesten jäädessä alle puoleen suositusten noudattamisessa.
Sitoutuminen tehokkaaseen harjaamiseen näyttää siis olevan monelle haaste. Taustalla lienee niin asenteellisia kuin kulttuurillisia tekijöitä. Eihän suun terveyttä tietenkään ajattele joka hetki, mutta voi olla, että jokaiselle on löydettävissä "porkkana" myös siitä huolehtimiseen. Minulle sellainen voisi olla... Kai on parempi etten sano sitä taas. Sellainen kuitenkin, mikä auttaa myös toisessa, tärkeäksi koetussa elämäntavoitteessa. Ellei mikään suurempi, niin ainakin (tai viimeistään) se, että uskaltaa hymyillä.
Ikäraja ei sanele pelottavuutta
Myös lastenohjelmissa voi olla jotain, mikä aiheuttaa nuorelle katsojalle jopa traumaa muistuttavan pelkotilan. Pikku Kakkosen Varokaa heikkoa jäätä -tietoisku (alla videonäyte) on yksi esimerkki, jonka pelottavuutta käsittelevään Facebook-ryhmään on liittynyt jo yli 10 000 jäsentä. Jotain täytyy olla pielessä, jos näin moni kertoo pelkäävänsä, eikä asiasta juuri puhuta.
Pelon luonne
Itsekin muistan sen yöllisen ahdistuksen, johon riitti pelkästään sopivanlainen taustamusiikki Muumilaakson tarinoista. Velipoikakin pelkäsi samoja kohtauksia, joissa esiintyi juuri "se yksi tietty biisi," ehkä samoista syistä, mitä ne sitten ovatkaan. Edelleenkään en pysty kuuntelemaan kyseisiä taustabiisejä ilman, että herää muisto lapsuuden pelosta niitä kohtaan ja sen kautta halu lopettaa.
Jo pelkästään ohjelman äänimaailma voi siis yltyä osaksi painajaista, etenkin kun ajatellaan vaikka leikki-ikäisen kykyä suodattaa asioita todellisuuden ja kuvitellun välillä. Minusta asiaa voisi, tai ehkä pitäisikin, tutkia psykoanalyyttisesta näkökulmasta pelkästään pelkoilmiön laajuuden vuoksi. Olisi kiintoisaa tietää enemmän siitä, millaiset äänen ja kuvan yhdistelmät tuottavat epätarkoituksenmukaisia elämyksiä ja miksi.
Aina ei edes tarvita järjellisestä pääsankareiden hengenvaaraa, että katsomisen jälkeen on pala kurkussa. Esimerkkinä Muumilaakson tarinoiden Majakka-jakson päätös. Kulkiessaan majakan portaita ylös muumit näkevät majakanvartijan kauan hylättynä olleen makuuhuoneen. Välittömästi tämän jälkeen alkaa se pahin, musiikki. Tosin musiikin vaikutusta tehostaa hylätyn paikan pimeys ja juonessa arvoitus majakanvartijan katoamisesta.
Muumit eivät tällöin ole suoranaisesti vaarassa, toisin kuin jakson aiemmassa aavelaivakohtauksessa, jossa sihahdusten saattelema musiikittomuus tekee laivojen törmäysuhasta suorastaan karmivan. Tässäkin tosin tehokeinona on kuva, sumuisuus ja taas se pimeys.
Ongelma vai ei?
Tähän voin heittää vain tutun fraasin: yksilökohtaista. Koska en ainakaan itse ole vielä löytänyt tutkimustietoa lastenohjelmien aiheuttamista traumoista, jää yhteenveto täysin arvailujen ja kokemusten varaan.
Toisaalta suurin osa näyttäisi selviävän TV-ohjelmatraumoistaan pelkällä unohtamisella, mutta välttämättä tämä ei poista sitä mistä pelko sai alkunsa. Voi myös olla, että kohtaamalla pelon uudelta näkökantilta se on voitettavissa, mutta edelleen jää mysteeriksi ne pelon varsinaiset laukaisijat.
Asia on mielenkiintoinen, koska pelolla voi mahdollisesti olla myös tiedostamattomia alkutekijöitä. Kaikki kauhuelokuvat eivät pelota, mutta sitten Muumeissa tai Pikku Kakkosen jäävaroituksissa piilee jotain, mikä voi saada pikkulapsen jopa tolaltaan. Nobelin palkinto sille, ken ratkaiseekin tämän arvoituksen.
Pelon luonne
Itsekin muistan sen yöllisen ahdistuksen, johon riitti pelkästään sopivanlainen taustamusiikki Muumilaakson tarinoista. Velipoikakin pelkäsi samoja kohtauksia, joissa esiintyi juuri "se yksi tietty biisi," ehkä samoista syistä, mitä ne sitten ovatkaan. Edelleenkään en pysty kuuntelemaan kyseisiä taustabiisejä ilman, että herää muisto lapsuuden pelosta niitä kohtaan ja sen kautta halu lopettaa.
Jo pelkästään ohjelman äänimaailma voi siis yltyä osaksi painajaista, etenkin kun ajatellaan vaikka leikki-ikäisen kykyä suodattaa asioita todellisuuden ja kuvitellun välillä. Minusta asiaa voisi, tai ehkä pitäisikin, tutkia psykoanalyyttisesta näkökulmasta pelkästään pelkoilmiön laajuuden vuoksi. Olisi kiintoisaa tietää enemmän siitä, millaiset äänen ja kuvan yhdistelmät tuottavat epätarkoituksenmukaisia elämyksiä ja miksi.
Aina ei edes tarvita järjellisestä pääsankareiden hengenvaaraa, että katsomisen jälkeen on pala kurkussa. Esimerkkinä Muumilaakson tarinoiden Majakka-jakson päätös. Kulkiessaan majakan portaita ylös muumit näkevät majakanvartijan kauan hylättynä olleen makuuhuoneen. Välittömästi tämän jälkeen alkaa se pahin, musiikki. Tosin musiikin vaikutusta tehostaa hylätyn paikan pimeys ja juonessa arvoitus majakanvartijan katoamisesta.
Muumit eivät tällöin ole suoranaisesti vaarassa, toisin kuin jakson aiemmassa aavelaivakohtauksessa, jossa sihahdusten saattelema musiikittomuus tekee laivojen törmäysuhasta suorastaan karmivan. Tässäkin tosin tehokeinona on kuva, sumuisuus ja taas se pimeys.
Ongelma vai ei?
Tähän voin heittää vain tutun fraasin: yksilökohtaista. Koska en ainakaan itse ole vielä löytänyt tutkimustietoa lastenohjelmien aiheuttamista traumoista, jää yhteenveto täysin arvailujen ja kokemusten varaan.
Toisaalta suurin osa näyttäisi selviävän TV-ohjelmatraumoistaan pelkällä unohtamisella, mutta välttämättä tämä ei poista sitä mistä pelko sai alkunsa. Voi myös olla, että kohtaamalla pelon uudelta näkökantilta se on voitettavissa, mutta edelleen jää mysteeriksi ne pelon varsinaiset laukaisijat.
Asia on mielenkiintoinen, koska pelolla voi mahdollisesti olla myös tiedostamattomia alkutekijöitä. Kaikki kauhuelokuvat eivät pelota, mutta sitten Muumeissa tai Pikku Kakkosen jäävaroituksissa piilee jotain, mikä voi saada pikkulapsen jopa tolaltaan. Nobelin palkinto sille, ken ratkaiseekin tämän arvoituksen.
Työuran pidentämisen typeryyksiä
Miksei mielummin aseteta pakkoa, jossa nuorelle taataan työpaikka 18-vuotiaana? Miksi työuria pidennetään vaatimalla nopeampaa valmistumista, kun opiskelun taloudellista kannattavuutta heikennetään työntekopaineita lisäävästi? Entä kuinka moni jaksaa edes keski-ikään tehdä työtä, kun paineet oman paikan pitämiseksi ovat jo nyt kohtuuttomia? Onko eliniän pidentyminen itsessään parantanut iäkkäiden työkykyä niin, että heidät voidaan pakottaa työhön?
Kun näihin miettii järkeen käypiä vastauksia, voidaan politiikan aloitteiden läpi nähdä sitä hektisyyttä, jolla tuhottiin 90-luvun lamaihmisten toimeentulo. Kauniiden kulissien takana toimii lauma idiootteja, joilla ei liene päättämiseen tarvittavaa avarakatseisuutta. Tässä tilanteessa on poliittinen korrektius tyhmyyden myötäilyä, johon harva oikeasti asioihin perehtynyt päätyy.
Keppiä porkkanan sijasta
Se, että globaalilla tasolla valtioiden paineet tehostamiseen kasvavat, ei muuta tehostamistoimiin vaikuttavia tosiasioita. Suomea vaivaa eläköityvien suuri määrä suhteessa työllistyviin ja valmistuviin, sekä samanaikainen opiskelua vaikeuttava opintotuen pihtailu. On kohtuutonta vaatia työuran pidentämistä ilman keinoja työelämän laadun kohentamiseksi, varsinkin kun suurten ikäluokkien poisjääminen ja kasvavat työpaineet yhdistettynä sosiaaliturvan paskuuteen tekevät nykynuorten aikuisuudesta helvettiä.
Ennen kuin aletaan piestä jo tarpeeksi stressattuja ihmisiä, täytyisi mahdollisuuksia hyvään elämään kartoittaa perusteellisemmin, kuin miten eläkeiän sanelijat lienevät sitä tehneet. Vai halutaanko hyvinvointivaltiosta palata takaisin vahvemman oikeuksiin?
Mihin vahvemman oikeus perustuu?
Hmm. Lieneeköhän se sitä perinteistä itsekkyyttä, tuota ihmismielen kuonaa, joka on historian varrella näkynyt diktatuureina tai henkilöpalvontana? Miksi kaiken hyödyn pitäisi jakautua vain ”johtajalle” tai kusettajaeliitille, sellaisille, jotka puhtaasti haluavat hyötyä heikompien kustannuksella? Vaurauden jakaminen tasapuolisemmin saattaisi merkitä rikkaiden köyhtymistä, mutta toisaalta erojen kaventuminen yhteiskuntaluokkien välillä purkaisi turhia jännitteitä ja edistäisi harmoniaa ihmisten välillä.
Lienee kuitenkin vain haavetta, että kaikilla olisi koskaan yhtä hyvä tai huono olla. On aina niitä, jotka kahmivat yli puolet koko maailman mammonasta, ja niitä, jotka monen kommelluksen kautta menettävät kaiken. No, kai rikkailla on varaa ajatella ties kuinka paskamaisesti, kun rahalla saa näemmä rahaa ja oikeutta nykyjärjestelmässä. Koska inhimillisestä kohtuudesta ei systeemissä piitata, ei sen varaan voi käytännössä laskea mitään, oli kärsimys millainen hyvänsä.
Kun näihin miettii järkeen käypiä vastauksia, voidaan politiikan aloitteiden läpi nähdä sitä hektisyyttä, jolla tuhottiin 90-luvun lamaihmisten toimeentulo. Kauniiden kulissien takana toimii lauma idiootteja, joilla ei liene päättämiseen tarvittavaa avarakatseisuutta. Tässä tilanteessa on poliittinen korrektius tyhmyyden myötäilyä, johon harva oikeasti asioihin perehtynyt päätyy.
Keppiä porkkanan sijasta
Se, että globaalilla tasolla valtioiden paineet tehostamiseen kasvavat, ei muuta tehostamistoimiin vaikuttavia tosiasioita. Suomea vaivaa eläköityvien suuri määrä suhteessa työllistyviin ja valmistuviin, sekä samanaikainen opiskelua vaikeuttava opintotuen pihtailu. On kohtuutonta vaatia työuran pidentämistä ilman keinoja työelämän laadun kohentamiseksi, varsinkin kun suurten ikäluokkien poisjääminen ja kasvavat työpaineet yhdistettynä sosiaaliturvan paskuuteen tekevät nykynuorten aikuisuudesta helvettiä.
Ennen kuin aletaan piestä jo tarpeeksi stressattuja ihmisiä, täytyisi mahdollisuuksia hyvään elämään kartoittaa perusteellisemmin, kuin miten eläkeiän sanelijat lienevät sitä tehneet. Vai halutaanko hyvinvointivaltiosta palata takaisin vahvemman oikeuksiin?
Mihin vahvemman oikeus perustuu?
Hmm. Lieneeköhän se sitä perinteistä itsekkyyttä, tuota ihmismielen kuonaa, joka on historian varrella näkynyt diktatuureina tai henkilöpalvontana? Miksi kaiken hyödyn pitäisi jakautua vain ”johtajalle” tai kusettajaeliitille, sellaisille, jotka puhtaasti haluavat hyötyä heikompien kustannuksella? Vaurauden jakaminen tasapuolisemmin saattaisi merkitä rikkaiden köyhtymistä, mutta toisaalta erojen kaventuminen yhteiskuntaluokkien välillä purkaisi turhia jännitteitä ja edistäisi harmoniaa ihmisten välillä.
Lienee kuitenkin vain haavetta, että kaikilla olisi koskaan yhtä hyvä tai huono olla. On aina niitä, jotka kahmivat yli puolet koko maailman mammonasta, ja niitä, jotka monen kommelluksen kautta menettävät kaiken. No, kai rikkailla on varaa ajatella ties kuinka paskamaisesti, kun rahalla saa näemmä rahaa ja oikeutta nykyjärjestelmässä. Koska inhimillisestä kohtuudesta ei systeemissä piitata, ei sen varaan voi käytännössä laskea mitään, oli kärsimys millainen hyvänsä.
Junailua
Rautatieliikenne on aikanaan ollut nykyistä yleisempää, kun yksityisautoja oli vähemmän ja "lättähatut" hoitivat myös pienempien asuinalueiden liikennettä. Kiskot eivät silti ole hävinneet, ainakaan täysin, vaikka monella vanhemman polven kulkijalla lienee muistoja Dm6 ja Dm7-junien kultakaudesta.
Lättähattujen palveluskausi päättyi 80-lukuun, kun alun perin suuri lähiliikenneverkosto oli jo pidemmän aikaa ollut tappiollista. Muun Suomen henkilöliikenne jäi lopulta kaukoliikenteen pikajunien ja InterCity-viritelmien varaan. Nykyinen, pääkaupunkiseudun lähiliikenne ulottuu Helsingistä Karjaalle länsisuunnassa, ja pohjoissuunnassa Riihimäelle.
Veturit kulkevat
Modernit sähköveturit eivät päästä stereotyyppistä "tshuk" -ääntä, vaikka edelleen se liittyy lasten junaleikkeihin. Junan lähtiessä tuon äänen haluaakin usein kuvitella mielessään. Suomessa ei höyryvetureita enää tietääkseni käytetä kuin museoajeluissa.
Lähiliikenteen sähköjunat, joiden kyydissä minäkin suoritan koulumatkani, vaihtelevat mukavuudeltaan sen mukaan, minä aikakautena ne on rakennettu. Ns. Rantaradalla, joka siis käsittää Helsingin ja Turun välisen liikenteen, ajetaan useimmin Sm1- ja Sm2 -sarjojen junia. Nämä on rakennettu Valmetin Tampereen lentokonetehtaalla vuosina 1968-81.
Pääradalla puolestaan tapaa jo uudempaa Sm4-junaa, jota on 90-luvun lopusta vuoteen 2005 rakenneltu ulkomailla. Jälkimmäiset kulkevat raiteissa sulavammin ja nopeammin, kun taas etenkin Sm1-junat kolisevat ja heiluvat, pääsemättä lainkaan 160 km tuntinopeuteen.
Ongelmia
Kärjistäen voisi jopa sanoa, että sähköveturit ovat säälle herkempiä kuin aikaisemmat höyry- ja dieseljunat. Ei ole kuin muutama päivä siitä, kun uutisissa luki ukkosen sekoittaneen koko junaliikenteen. Junien ongelmilta on tuskin välttynyt kukaan, joka vähänkin säännöllisesti joutuu ostamaan junalipun. Omasta kokemuksestani tiedän tilanteita, jotka joskus ottavat pannuun, vaikkei oma liikkumiseni olekaan sidottu tiukkoihin aikatauluihin.
Myöhästely. Tämän tietävät kaikki. Aina on löytynyt mitä kummallisimpia selityksiä sille, että junat eivät kulje ajallaan eivätkä aikataulut aina vastaa totuutta. Toisaalta aikataulut ovat tiukentuneet nopeuksien kasvaessa, mutta Suomen oloissa on turha kuvitella sähköjunan olevan myrskynvarma. Pahin kokemani myöhästyminen on ollut 20-30 minuutin paikkeilla aikataulusta.
Hidastelu. Veturinkuljettaja saattaa joskus jarrutella, tai sitten rataosuudessa tai junassa on vikaa, mikä on vähintään yhtä ärsyttävää kuin myöhästyminen ja aiheuttaa sitä.
Pysähtyminen keskellä ei mitään. Tämä pistää todella sapen kiehumaan, ellei matkustajille tiedoteta keskeytyksen syytä. Muutamassa matkassani juna on joskus joutunut pysähtymään liikennevuoroissa tapahtuneiden sekaannusten vuoksi. Kuitenkin on myös pysähdyksiä, joiden syystä ei ilmoiteta, mutta silti matkaa hidastetaan mielivaltaisesti. Pahimmillaan olen myöhästynyt junanvaihdosta!
Tiedotus tökkii. Junanvaunun kaiuttimissa voi olla vikaa, eikä kuulutuksesta saa selvää. On myös tapauksia, joissa asemien tiedotustaulut ovat pimenneet. VR:n tiedotus ongelmatilanteissa on edelleen ala-arvoista siihen nähden, kuinka kalliita hintoja lipuista peritään. Rahan vastineeksi on saatava palvelua, ei kyykyttämistä!
Rahat takaisin? VR on tiedottanut, että korvaustakin täytyy erikseen hakea, jos on maksanut lipun toteutumattomasta vuorosta. Yhä edelleen kysyn, miksi ihmisen täytyy huutaa oikeuksiensa perään? Mikseivät ne voi olla itsestäänselvyys, tai miksei niiden toteutumista automatisoida? Ai niin, mehän elämme voittovaltaisessa kapitalismissa, emme harmoniaa ja kilpailua yhdistävässä oikeusvaltiossa!
Lättähattujen palveluskausi päättyi 80-lukuun, kun alun perin suuri lähiliikenneverkosto oli jo pidemmän aikaa ollut tappiollista. Muun Suomen henkilöliikenne jäi lopulta kaukoliikenteen pikajunien ja InterCity-viritelmien varaan. Nykyinen, pääkaupunkiseudun lähiliikenne ulottuu Helsingistä Karjaalle länsisuunnassa, ja pohjoissuunnassa Riihimäelle.
Veturit kulkevat
Modernit sähköveturit eivät päästä stereotyyppistä "tshuk" -ääntä, vaikka edelleen se liittyy lasten junaleikkeihin. Junan lähtiessä tuon äänen haluaakin usein kuvitella mielessään. Suomessa ei höyryvetureita enää tietääkseni käytetä kuin museoajeluissa.
Lähiliikenteen sähköjunat, joiden kyydissä minäkin suoritan koulumatkani, vaihtelevat mukavuudeltaan sen mukaan, minä aikakautena ne on rakennettu. Ns. Rantaradalla, joka siis käsittää Helsingin ja Turun välisen liikenteen, ajetaan useimmin Sm1- ja Sm2 -sarjojen junia. Nämä on rakennettu Valmetin Tampereen lentokonetehtaalla vuosina 1968-81.
Pääradalla puolestaan tapaa jo uudempaa Sm4-junaa, jota on 90-luvun lopusta vuoteen 2005 rakenneltu ulkomailla. Jälkimmäiset kulkevat raiteissa sulavammin ja nopeammin, kun taas etenkin Sm1-junat kolisevat ja heiluvat, pääsemättä lainkaan 160 km tuntinopeuteen.
Ongelmia
Kärjistäen voisi jopa sanoa, että sähköveturit ovat säälle herkempiä kuin aikaisemmat höyry- ja dieseljunat. Ei ole kuin muutama päivä siitä, kun uutisissa luki ukkosen sekoittaneen koko junaliikenteen. Junien ongelmilta on tuskin välttynyt kukaan, joka vähänkin säännöllisesti joutuu ostamaan junalipun. Omasta kokemuksestani tiedän tilanteita, jotka joskus ottavat pannuun, vaikkei oma liikkumiseni olekaan sidottu tiukkoihin aikatauluihin.
Myöhästely. Tämän tietävät kaikki. Aina on löytynyt mitä kummallisimpia selityksiä sille, että junat eivät kulje ajallaan eivätkä aikataulut aina vastaa totuutta. Toisaalta aikataulut ovat tiukentuneet nopeuksien kasvaessa, mutta Suomen oloissa on turha kuvitella sähköjunan olevan myrskynvarma. Pahin kokemani myöhästyminen on ollut 20-30 minuutin paikkeilla aikataulusta.
Hidastelu. Veturinkuljettaja saattaa joskus jarrutella, tai sitten rataosuudessa tai junassa on vikaa, mikä on vähintään yhtä ärsyttävää kuin myöhästyminen ja aiheuttaa sitä.
Pysähtyminen keskellä ei mitään. Tämä pistää todella sapen kiehumaan, ellei matkustajille tiedoteta keskeytyksen syytä. Muutamassa matkassani juna on joskus joutunut pysähtymään liikennevuoroissa tapahtuneiden sekaannusten vuoksi. Kuitenkin on myös pysähdyksiä, joiden syystä ei ilmoiteta, mutta silti matkaa hidastetaan mielivaltaisesti. Pahimmillaan olen myöhästynyt junanvaihdosta!
Tiedotus tökkii. Junanvaunun kaiuttimissa voi olla vikaa, eikä kuulutuksesta saa selvää. On myös tapauksia, joissa asemien tiedotustaulut ovat pimenneet. VR:n tiedotus ongelmatilanteissa on edelleen ala-arvoista siihen nähden, kuinka kalliita hintoja lipuista peritään. Rahan vastineeksi on saatava palvelua, ei kyykyttämistä!
Rahat takaisin? VR on tiedottanut, että korvaustakin täytyy erikseen hakea, jos on maksanut lipun toteutumattomasta vuorosta. Yhä edelleen kysyn, miksi ihmisen täytyy huutaa oikeuksiensa perään? Mikseivät ne voi olla itsestäänselvyys, tai miksei niiden toteutumista automatisoida? Ai niin, mehän elämme voittovaltaisessa kapitalismissa, emme harmoniaa ja kilpailua yhdistävässä oikeusvaltiossa!
Tekniikalla voitaisiin edetäkin jossain
Miksi sosiaaliturvaa pitää hakea? Miksi hyvinvointioikeudet ovat perustelemattomien, tai järjestelmän eduilla perusteltujen kyllä tai ei -päätösten varassa, joihin hakija ei käytännössä voi mitenkään vaikuttaa? Miksei yleinen tasa-arvoperiaate riitä? Pitääkö jokaisen oikein hakien hakemalla huutaa, jotta avuntarvitsijaa autetaan edes sentillä per. päivä? Miksi OIKEUTTA pitää hakea!?
Scifi-ehdotus parempaan
Voitaisiin kehittää ihmiskehon sisään laitettava nanokokoinen siru, jossa olisi tiedot tämän tilanteesta työmarkkinoilla yksityiskohtineen, sekä langaton yhteys sosiaaliturvatahojen palvelimiin. Heti kun vaikka työnantaja lähettäisi siruun tiedon potkuista, tieto tuen tarpeesta menisi välittömästi turvatahon yksiköihin, joista alettaisiin välittömästi maksaa tietoihin perustuvaa tukea henkilön ilmoittamalle tilille.
Tai vielä paremmin: jos sekä bittiraha, maksuliikenne että henkilötunnisteet sidottaisiin kaikki yhtenäiseen siruverkostoon, järjestelmään, jonka ylläpitoon ja energiantuotantoon löydettäisiin tehokkaampia keinoja, voitaisiin monta asiaa tehostaa ilman sen kummenpaa sähläilyä.
Scifi-ehdotus parempaan
Voitaisiin kehittää ihmiskehon sisään laitettava nanokokoinen siru, jossa olisi tiedot tämän tilanteesta työmarkkinoilla yksityiskohtineen, sekä langaton yhteys sosiaaliturvatahojen palvelimiin. Heti kun vaikka työnantaja lähettäisi siruun tiedon potkuista, tieto tuen tarpeesta menisi välittömästi turvatahon yksiköihin, joista alettaisiin välittömästi maksaa tietoihin perustuvaa tukea henkilön ilmoittamalle tilille.
Tai vielä paremmin: jos sekä bittiraha, maksuliikenne että henkilötunnisteet sidottaisiin kaikki yhtenäiseen siruverkostoon, järjestelmään, jonka ylläpitoon ja energiantuotantoon löydettäisiin tehokkaampia keinoja, voitaisiin monta asiaa tehostaa ilman sen kummenpaa sähläilyä.
Vihjeitä maisemakuvaajalle
Väittäisin valokuvauksen harrastajana, että aika pieni osa kamerateollisuuden myyntituloista tulee osaavista hyppysistä. Parhaimpien tuotteiden markkinat kohdistuvat niihin, joilla oikeasti on sekä halua että varaa satsata Pro-tason vehkeisiin, mutta vähänkin tätä alemmissa hintaluokissa on käyttäjiä, joiden "taidoilla" osa kameran potentiaalista menee hukkaan.
Itse käytän Canonin kompaktikameraa, joka on ominaisuuksiltaan "puoliammattimainen" olematta kuitenkaan liian mutkikas. Kuitenkin jo sen kanssa olen saanut opetella niin tekniikkaa kuin kuvaamisen perusteesejä, ennen kuin olen räpsinyt sillä mitään "potrettitason mestariteoksia."
Varo näitä
Salaman huolimaton käyttö. Muissa kuin studio-oloissa parhaan tuloksen saa yleensä vallitsevalla valolla. Usein salamaa kuitenkin käytetään niin, että se tappaa sen luonnollisen tunnelman mitä kuvauspaikalla näemme/koemme. Vain joissain poikkeustilanteissa salama voi hyödyttää, kuten kuvattaessa kasvoja takana olevan auringonvalon läpi. Muussa tapauksessa ei kannata tyytyä sen pikkukameran naamapaukkuun, vaan kannattaa hommata sellainen salama, jonka voi halutessaan suunnata muualle.
Poutasää. Monetkaan perusjannun kuvat EIVÄT ole väreiltään luonnollisia. Tyypillisin "virhe" on uskoutua kameran automatiikkaan, joka kirkkaassa poutasäässä jättää taivaan valkoiseksi. Poutapäivän voimakkaan kontrastin vuoksi kannattaa mielummin hieman alivalottaa, jotta hämäräksi jääneitä kohtia voi vielä kuvankäsittelyllä kohentaa menettämättä taivaan sinisyyttä. Jos poutaa haluaa kaikesta huolimatta kuvata.
Pyri näihin
Pilvetön kesäyö on kaunein. Huolimatta pistävistä hyttysparvista voi yöretki olla todellinen uhraus paremman eteen. Hanki näitä reissuja varten jalusta, jottei kamerasi tärähdä hitaan valotuksen tarpeessa. Auringonlaskun jälkeen sekä juuri ennen auringonnousua vallitsee luonnossa ns. varjoton valo, jolloin maiseman värit tulevat esiin aivan toisella tavalla kuin päivän aikana.
Puolipilvinen päivä. Tällaisen tilaisuuden odottaminen lienee paras kompromissi, mikäli ei halua lähteä yöretkille. Kun auringon edessä on vain sen valoa vaimentava, ei peittävä pilvirintama, on näkökentän kontrasti kameran kannalta parempi. Tällöin voidaan säästyt yli- tai alivalottumiselta ilman, että auringonvalon suunta ja paikka jää hyödyntämättä.
Itse käytän Canonin kompaktikameraa, joka on ominaisuuksiltaan "puoliammattimainen" olematta kuitenkaan liian mutkikas. Kuitenkin jo sen kanssa olen saanut opetella niin tekniikkaa kuin kuvaamisen perusteesejä, ennen kuin olen räpsinyt sillä mitään "potrettitason mestariteoksia."
Varo näitä
Salaman huolimaton käyttö. Muissa kuin studio-oloissa parhaan tuloksen saa yleensä vallitsevalla valolla. Usein salamaa kuitenkin käytetään niin, että se tappaa sen luonnollisen tunnelman mitä kuvauspaikalla näemme/koemme. Vain joissain poikkeustilanteissa salama voi hyödyttää, kuten kuvattaessa kasvoja takana olevan auringonvalon läpi. Muussa tapauksessa ei kannata tyytyä sen pikkukameran naamapaukkuun, vaan kannattaa hommata sellainen salama, jonka voi halutessaan suunnata muualle.
Poutasää. Monetkaan perusjannun kuvat EIVÄT ole väreiltään luonnollisia. Tyypillisin "virhe" on uskoutua kameran automatiikkaan, joka kirkkaassa poutasäässä jättää taivaan valkoiseksi. Poutapäivän voimakkaan kontrastin vuoksi kannattaa mielummin hieman alivalottaa, jotta hämäräksi jääneitä kohtia voi vielä kuvankäsittelyllä kohentaa menettämättä taivaan sinisyyttä. Jos poutaa haluaa kaikesta huolimatta kuvata.
Pyri näihin
Pilvetön kesäyö on kaunein. Huolimatta pistävistä hyttysparvista voi yöretki olla todellinen uhraus paremman eteen. Hanki näitä reissuja varten jalusta, jottei kamerasi tärähdä hitaan valotuksen tarpeessa. Auringonlaskun jälkeen sekä juuri ennen auringonnousua vallitsee luonnossa ns. varjoton valo, jolloin maiseman värit tulevat esiin aivan toisella tavalla kuin päivän aikana.
Puolipilvinen päivä. Tällaisen tilaisuuden odottaminen lienee paras kompromissi, mikäli ei halua lähteä yöretkille. Kun auringon edessä on vain sen valoa vaimentava, ei peittävä pilvirintama, on näkökentän kontrasti kameran kannalta parempi. Tällöin voidaan säästyt yli- tai alivalottumiselta ilman, että auringonvalon suunta ja paikka jää hyödyntämättä.
Koulujen pitäisi opettaa pärjäämään, ei suorittamaan!
Viranomaissepitysten mukaan koulun pitää antaa eväitä lapsen pärjäämiseen yhteiskunnassa. Tehdäänkö tämä kertomalla, kuinka heinäsirkka sirittää hankaamalla takajalkojaan, tai pänttäämällä Jeesuksen ristiinnaulitsemisvaiheet sataan kertaan? Mihin lapsi oikeasti tarvitsee näitä tietoja, jos häntä ei oikeasti kiinnosta?
Kehtaisin suoraan sanoa, että karttakepin pyörittelystä vain matikka, kielet ja opintojenohjaus ovat oleellisia aineita. Muut aineet voitaisiin jättää ns. toisen asteen murheeksi ja vaihtaa nykyiset uskontotunnit vuoden taloudenhallintakurssiksi. Sen sijaan, että lukioon pääsyn edellytyksenä olisi kymppi kaikista aineista, voitaisiin mitata hakijan motivaatiota opiskeluun esim. testeillä. Ylipäänsä nykyjärjestelmä suosii tahdotonta suorittajaa, jolla on laaja sosiaalinen verkosto.
Minulle peruskoulu tuskin antoi puoltakaan niistä taidoista, joista nyttemmin koen hyötyneeni. Suurin osa pulpetilla istutusta ajasta on verovarojen tuhlausta iltapäiväväsymykseen, jossa kukaan ei jaksa eikä opi mitään. Yläasteella en jaksanut kuunnella opinto-ohjaajan valistuksia CV-luetteloista, sillä kiusaamisen lisäksi opetus oli etäistä teorisointia oman tilanteeni ulkopuolelta. En koennut tarvitsevani niitä tietoja tullakseni ihmisten torjumaksi työpaikoilla ja oppilaitoksissa, sillä huomasin jo tuolloin mystisen kykyni olla epäkiinnostava ja tarpeeton. Tiesin, millaiseen kusetukseen koulun toiminta perustui, enkä siksi vaivautunut hukkaamaan kykyjäni koululaitosten hyväksi, vaan itseäni varten!
Kehtaisin suoraan sanoa, että karttakepin pyörittelystä vain matikka, kielet ja opintojenohjaus ovat oleellisia aineita. Muut aineet voitaisiin jättää ns. toisen asteen murheeksi ja vaihtaa nykyiset uskontotunnit vuoden taloudenhallintakurssiksi. Sen sijaan, että lukioon pääsyn edellytyksenä olisi kymppi kaikista aineista, voitaisiin mitata hakijan motivaatiota opiskeluun esim. testeillä. Ylipäänsä nykyjärjestelmä suosii tahdotonta suorittajaa, jolla on laaja sosiaalinen verkosto.
Minulle peruskoulu tuskin antoi puoltakaan niistä taidoista, joista nyttemmin koen hyötyneeni. Suurin osa pulpetilla istutusta ajasta on verovarojen tuhlausta iltapäiväväsymykseen, jossa kukaan ei jaksa eikä opi mitään. Yläasteella en jaksanut kuunnella opinto-ohjaajan valistuksia CV-luetteloista, sillä kiusaamisen lisäksi opetus oli etäistä teorisointia oman tilanteeni ulkopuolelta. En koennut tarvitsevani niitä tietoja tullakseni ihmisten torjumaksi työpaikoilla ja oppilaitoksissa, sillä huomasin jo tuolloin mystisen kykyni olla epäkiinnostava ja tarpeeton. Tiesin, millaiseen kusetukseen koulun toiminta perustui, enkä siksi vaivautunut hukkaamaan kykyjäni koululaitosten hyväksi, vaan itseäni varten!
Video 2000 - myöhästynyt laatuformaatti
Massat suosivat vaikka purkkitavaraa, kunhan sitä on tarpeeksi markkinoitu ilman puhettakaan laatuseikoista. Näin kävi aikanaan myös videokasettien ns. formaattisodassa, jota käytiin kolmen kilpaillijan välillä 1970-80 -lukujen vaiheilla. VHS:n vaihtoehtoina oli tuolloin Betamax, jonka kasettikoko oli pienempi, kuva (hiukan) parempi sekä mahdollisuus tallentaa pelkästään ääntä. Toisaalta kuluminen käytössä oli nopeampaa.
Videoarkiston kannalta paras olisi ollut Philipsin ja Grundigin Video 2000 -formaatti, joka monelta osin jyräsi edellä mainitut. Video 2000:n käyttäjät saattoivat nauhoittaa kasetin molempiin "puoliin," jolloin yhteen kasettiin voitiin tallettaa jopa kahdeksan tuntia videota. Kohinanvaimennus olisi myös ollut paras mahdollinen kuluttajalle. V2000:n nauhan saattoi myös kelata haluttuun kohtaan, kun vain nauhuriin syötettiin kohdan aika. Formaatissa ei myöskään olisi tarvittu mitään tracking-sähläilyä ns. dynaamisen raidanseurannan vuoksi.
Philips myöhästyi
V2000:n tappio oli menetys, vaikka siihen vaikutti VHS:n jo tuolloin vahva asema kuluttajamarkkinoilla. Tätä kehumaani formaattia markkinoitiin kuitenkin vain Euroopassa, kun taas JVC:n suhisijoita myytiin joka kolkassa. Mutta myös tekniikan kehittäminen muita pidemmälle viivästytti osaltaan markkinoilletuloa.
Lähteet myös kertovat VHS- ja Betamax-nauhureiden olleen luotettavampia, mikä varmasti vaikutti heikkoon menestykseen. Olen silti sitä mieltä, että V2000:tta olisi pitänyt myydä aggressiivisemmin ja kehittää ahkerammin, jotta oltaisiin mahdollisesti vältytty kotivideoiden VHS-rappiolta.
Entä jos V2000 olisikin onnistunut?
Omin silmin en ehtinyt nähdä Video 2000:n kuvaa saati verrata sitä VHS:ään elinaikanani, joten en osaa sanoa mitä formaatin voitto olisi merkinnyt. Niillä tiedoilla, joita olen lueskellut, saattaisin silti kuvitella nauhatalletusten olevan nykyistä terävämpiä.
Nyt kun analogisuuden väistymisestä videomaailmassa on jo vuosia, saatan hämmästellä kuinka tolkuttomasti VHS kohisee. Kuva on kuin kostutettu kameralinssi, häiriöitä on siellä täällä ja taajuusvaste surkea. Hyvä jos hiljaisesta puheesta saa selkoa kaiken suhinan läpi! Eli en voi kuin ihmetellä, miten kevein perustein ihmiset omaksuivat käyttöönsä tällaista scheissea.
Videoarkiston kannalta paras olisi ollut Philipsin ja Grundigin Video 2000 -formaatti, joka monelta osin jyräsi edellä mainitut. Video 2000:n käyttäjät saattoivat nauhoittaa kasetin molempiin "puoliin," jolloin yhteen kasettiin voitiin tallettaa jopa kahdeksan tuntia videota. Kohinanvaimennus olisi myös ollut paras mahdollinen kuluttajalle. V2000:n nauhan saattoi myös kelata haluttuun kohtaan, kun vain nauhuriin syötettiin kohdan aika. Formaatissa ei myöskään olisi tarvittu mitään tracking-sähläilyä ns. dynaamisen raidanseurannan vuoksi.
Philips myöhästyi
V2000:n tappio oli menetys, vaikka siihen vaikutti VHS:n jo tuolloin vahva asema kuluttajamarkkinoilla. Tätä kehumaani formaattia markkinoitiin kuitenkin vain Euroopassa, kun taas JVC:n suhisijoita myytiin joka kolkassa. Mutta myös tekniikan kehittäminen muita pidemmälle viivästytti osaltaan markkinoilletuloa.
Lähteet myös kertovat VHS- ja Betamax-nauhureiden olleen luotettavampia, mikä varmasti vaikutti heikkoon menestykseen. Olen silti sitä mieltä, että V2000:tta olisi pitänyt myydä aggressiivisemmin ja kehittää ahkerammin, jotta oltaisiin mahdollisesti vältytty kotivideoiden VHS-rappiolta.
Entä jos V2000 olisikin onnistunut?
Omin silmin en ehtinyt nähdä Video 2000:n kuvaa saati verrata sitä VHS:ään elinaikanani, joten en osaa sanoa mitä formaatin voitto olisi merkinnyt. Niillä tiedoilla, joita olen lueskellut, saattaisin silti kuvitella nauhatalletusten olevan nykyistä terävämpiä.
Nyt kun analogisuuden väistymisestä videomaailmassa on jo vuosia, saatan hämmästellä kuinka tolkuttomasti VHS kohisee. Kuva on kuin kostutettu kameralinssi, häiriöitä on siellä täällä ja taajuusvaste surkea. Hyvä jos hiljaisesta puheesta saa selkoa kaiken suhinan läpi! Eli en voi kuin ihmetellä, miten kevein perustein ihmiset omaksuivat käyttöönsä tällaista scheissea.
Dubbaus on vaativa toimenpide!
Kun ylipäätään halutaan kääntää audiovisuaalinen tuotanto muuten kuin tekstittämällä, täytyisi koko prosessi ajatella suurena investointina, jotta lopputulos olisi edes tyydyttävä. Liian halvalla tehtyjä raiskauksia on Suomessakin nähty, kun joku pieni amatööriryhmä on päättänyt dubata jotain kertakäyttökamaa lasten viihteeksi VHS:lle tms.
Dubbauksen laatu
Ns. virallistenkin dubbausten laatu vaihtelee purkkituotannosta ammattimaiseen editointiin. Huonoimmasta ääripäästä tunnetuimpia lienee Golden Voice Oy:n käännös Hopeanuoli-animelle, jossa suunliikkeet ovat täysin repliikeistä irrallaan, näyttely surkeaa, näyttelijäryhmä kapea ja miksaus jotain ihan muuta kuin mitä pehmeäksi jätetyssä, alkuperäisessä äänilmaailmassa on tavoiteltu.
Täysin päinvastaisena otettakoon DreamWorksin "Egyptin prinssi," jossa hahmot melkein jopa näyttävät puhuvan suomea! Näyttely on aivan ensiluokkaista, eikä hahmon tilanteen ja ääniroolin välillä näy pienintäkään epäsuhtaa.
Ammattimainen dubbaus on monialaista työtä
Kunnollisessa dubbauksessa on aina huomioitu tasapuolisesti riittävä näyttelijäkokoonpano, käännettävän kielen tuntemus, äänen ja hahmon yhteensopivuus, huulisynkronia, sekä repliikkien sulautuminen osaksi tarinan tapahtumia. Parhaimmissakin dubbauksissa jälkimmäinen usein tökkii, laulukohtausten osalta, jotka usein miksataan sanojen selvyyden ehdoilla sen sijaan, että laulajan ääni olisi enemmän osa musiikkia.
Haasteena kielten erilaisuus
Huulisynkronia asettaa tiettyjä rajoja käännökselle, joka saattaisi muuten olla hyvinkin kuvaava. Usein repliikkiä täytyykin muokata niin, että se soveltuisi parhaiten hahmon elehdintään menettämättä kuitenkaan liiaksi alkuperäistä merkitystään. Näyttelijän on tietenkin voitava eläytyä, minkä vuoksi varsinainen huulisynkronointi yleensä jätetään osaavan editoijan vastuulle.
Kohtauksissa, joissa hahmo on kokonaan tai osan repliikin ajasta kuva-alan ulkopuolella, voidaan vapaammin turvautua parhaan käännöksen antiin. Eri maiden dubbausversioihin vaikuttavat sittemmin kohdekieli, dubbausta hoitavan työryhmän osaaminen sekä koko projektin budjetointi.
Dubbauksen häiritsevyys riippuu materiaalista
Minusta kaikkein imelintä on dubata ihmisnäyttelijöitä, vaikka näin tehdään Suomessakin muutamissa lastenelokuvissa. Piirrosmaailmassa dubbaamisen häiritsevyys on kuitenkin kiinni siitä, onko hahmo animoitu selvästi tiettyyn kieleen, vai onko kyseessä japanilainen anime, joissa suun liikkeet ovat usein neutraalia edestakaisin -animaatiota.
Näin mm. tarkimmistakin dubbauksista näkee esim. suomen ja englannin kielten ääntämykselliset erot, kun verrataan vaikka Disney-leffan suomenkielistä tuotosta alkuperäisversioon. Huipputaitokaan ei peitä sitä jälkeä, jonka dubbaaminen väistämättä jättää kokonaisuuteen.
Aiemmin mainitsemani esimerkin mukaan japanilaiset animoivat puheen varsin kielineutraalisti, eikä alkuperäisversioissakaan dialogin ajoitus ole aina niin millintarkkaa. Dubbaamisen kannalta tämän luulisi olevan helpompi tilanne kuin amerikkalaistuotannon kääntäminen, mutta silti Hopenuolenkin dubbaus ryssittiin tökeröllä tavalla. Ilmeisesti Golden Voice Oy:n ääliöt eivät tienneet mitään sanasta huulisynkronia.
Dubbauksen laatu
Ns. virallistenkin dubbausten laatu vaihtelee purkkituotannosta ammattimaiseen editointiin. Huonoimmasta ääripäästä tunnetuimpia lienee Golden Voice Oy:n käännös Hopeanuoli-animelle, jossa suunliikkeet ovat täysin repliikeistä irrallaan, näyttely surkeaa, näyttelijäryhmä kapea ja miksaus jotain ihan muuta kuin mitä pehmeäksi jätetyssä, alkuperäisessä äänilmaailmassa on tavoiteltu.
Täysin päinvastaisena otettakoon DreamWorksin "Egyptin prinssi," jossa hahmot melkein jopa näyttävät puhuvan suomea! Näyttely on aivan ensiluokkaista, eikä hahmon tilanteen ja ääniroolin välillä näy pienintäkään epäsuhtaa.
Ammattimainen dubbaus on monialaista työtä
Kunnollisessa dubbauksessa on aina huomioitu tasapuolisesti riittävä näyttelijäkokoonpano, käännettävän kielen tuntemus, äänen ja hahmon yhteensopivuus, huulisynkronia, sekä repliikkien sulautuminen osaksi tarinan tapahtumia. Parhaimmissakin dubbauksissa jälkimmäinen usein tökkii, laulukohtausten osalta, jotka usein miksataan sanojen selvyyden ehdoilla sen sijaan, että laulajan ääni olisi enemmän osa musiikkia.
Haasteena kielten erilaisuus
Huulisynkronia asettaa tiettyjä rajoja käännökselle, joka saattaisi muuten olla hyvinkin kuvaava. Usein repliikkiä täytyykin muokata niin, että se soveltuisi parhaiten hahmon elehdintään menettämättä kuitenkaan liiaksi alkuperäistä merkitystään. Näyttelijän on tietenkin voitava eläytyä, minkä vuoksi varsinainen huulisynkronointi yleensä jätetään osaavan editoijan vastuulle.
Kohtauksissa, joissa hahmo on kokonaan tai osan repliikin ajasta kuva-alan ulkopuolella, voidaan vapaammin turvautua parhaan käännöksen antiin. Eri maiden dubbausversioihin vaikuttavat sittemmin kohdekieli, dubbausta hoitavan työryhmän osaaminen sekä koko projektin budjetointi.
Dubbauksen häiritsevyys riippuu materiaalista
Minusta kaikkein imelintä on dubata ihmisnäyttelijöitä, vaikka näin tehdään Suomessakin muutamissa lastenelokuvissa. Piirrosmaailmassa dubbaamisen häiritsevyys on kuitenkin kiinni siitä, onko hahmo animoitu selvästi tiettyyn kieleen, vai onko kyseessä japanilainen anime, joissa suun liikkeet ovat usein neutraalia edestakaisin -animaatiota.
Näin mm. tarkimmistakin dubbauksista näkee esim. suomen ja englannin kielten ääntämykselliset erot, kun verrataan vaikka Disney-leffan suomenkielistä tuotosta alkuperäisversioon. Huipputaitokaan ei peitä sitä jälkeä, jonka dubbaaminen väistämättä jättää kokonaisuuteen.
Aiemmin mainitsemani esimerkin mukaan japanilaiset animoivat puheen varsin kielineutraalisti, eikä alkuperäisversioissakaan dialogin ajoitus ole aina niin millintarkkaa. Dubbaamisen kannalta tämän luulisi olevan helpompi tilanne kuin amerikkalaistuotannon kääntäminen, mutta silti Hopenuolenkin dubbaus ryssittiin tökeröllä tavalla. Ilmeisesti Golden Voice Oy:n ääliöt eivät tienneet mitään sanasta huulisynkronia.
Ovatko ihmiset pelkkiä pelureita!?
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9209632
Yhteiskunta, joka perustuu itsekkääseen toisista hyötymiseen, on itseään ruokkiva yksinäisyyden helvetti. Nykypäivänä ei edes piitata tunteista, joille kuitenkin löydetään kosketus musiikin kautta. Ja sitten esitetään muille herkempää kuin onkaan.
Paskanmarjat. Ihmiset brändäävät itseään vain saadakseen lajitoveriltaan elämyksiä, ei luodakseen syvää tunnesuhdetta! Yhden yön jälkeen kiirehditään taas kieriskelemään omassa pahoinvoinnissa, josta ei uskalleta puhua kenellekään.
Uskonkin, että valtaosa "kaveruuksista" on juuri tällaisia: parodiaa itsestään, tekopyhää paskanjauhantaa, jossa vain halutaan markkinoida itseä jotain tyhjää varten. Luulen jopa, että suurin osa länsimaalaisista laiminlyö itseään eikä koskaan uskalla vapautua ja paljastaa syvimpiä aatoksiaan, edes perheelleen! Mietipä sinäkin siellä näyttöpäätteen takana: miltä sinusta OIKEASTI tuntuu!? Haluaisitko ystävän, joka ei petä sanottuasi jotain "väärin?"
Yhteiskunta, joka perustuu itsekkääseen toisista hyötymiseen, on itseään ruokkiva yksinäisyyden helvetti. Nykypäivänä ei edes piitata tunteista, joille kuitenkin löydetään kosketus musiikin kautta. Ja sitten esitetään muille herkempää kuin onkaan.
Paskanmarjat. Ihmiset brändäävät itseään vain saadakseen lajitoveriltaan elämyksiä, ei luodakseen syvää tunnesuhdetta! Yhden yön jälkeen kiirehditään taas kieriskelemään omassa pahoinvoinnissa, josta ei uskalleta puhua kenellekään.
Uskonkin, että valtaosa "kaveruuksista" on juuri tällaisia: parodiaa itsestään, tekopyhää paskanjauhantaa, jossa vain halutaan markkinoida itseä jotain tyhjää varten. Luulen jopa, että suurin osa länsimaalaisista laiminlyö itseään eikä koskaan uskalla vapautua ja paljastaa syvimpiä aatoksiaan, edes perheelleen! Mietipä sinäkin siellä näyttöpäätteen takana: miltä sinusta OIKEASTI tuntuu!? Haluaisitko ystävän, joka ei petä sanottuasi jotain "väärin?"
Nettilataaminen -VS- artistin edut
http://www.yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/07/operaattorit_halutaan_vahtaamaan_nettipiraatteja_1852973.html
Mikään muu instituutio paitsi Piraattipuolue ei tunnu pysyvän tekniikan kehityksen mukana. Tekniikalla voidaan tehdä enemmän kuin politiikalla, ja politiikalla voidaan estää tekniikan käyttö, perustellen sitä johonkin... hmm... 70-luvulla vallinneeseen tilanteeseen.
Ne asiat, joista uuden rangaistuslain laatijat eivät ole tietoisia, ovat kunnollisen suomalaisen nettikaupan puuttuminen, sekä "oikeiden" kauppojen paskamassaa myötäilevä valikoima. Netistä latailleet tietävät jo paremmasta, eikä heille tarvitse tyrkyttää paluuta kalliisiin ulkomaan levytilauksiin.
Miksei vaikka suoraan asiakkaan tililtä artistin tilille?
Vaikka artistien saama korvaus työstään on edelleen kiven alla, pitäisi minusta politikoiden huomioida paremmin se, minkä tekniikka on mahdollistanut jo vuosien ajan.
Perustetaan nettiin musiikkikauppoja, joissa asiakkaan maksama korvaus menee suoraan tämän tililtä artistin tilille, ilman turhia välikäsiä. Pankkien tilijärjestelmät täytyisi vain nykyistä tiiviimmin sovittaa verkon PayPal:n kaltaisiin maksujärjestelmiin, jotta tällainen voisi toteutua. Minusta ratkaisu kuitenkin palvelisi artistin etua siinä määrin, mihin nyt säädettävällä lailla halutaan pyrkiä.
Mikään muu instituutio paitsi Piraattipuolue ei tunnu pysyvän tekniikan kehityksen mukana. Tekniikalla voidaan tehdä enemmän kuin politiikalla, ja politiikalla voidaan estää tekniikan käyttö, perustellen sitä johonkin... hmm... 70-luvulla vallinneeseen tilanteeseen.
Ne asiat, joista uuden rangaistuslain laatijat eivät ole tietoisia, ovat kunnollisen suomalaisen nettikaupan puuttuminen, sekä "oikeiden" kauppojen paskamassaa myötäilevä valikoima. Netistä latailleet tietävät jo paremmasta, eikä heille tarvitse tyrkyttää paluuta kalliisiin ulkomaan levytilauksiin.
Miksei vaikka suoraan asiakkaan tililtä artistin tilille?
Vaikka artistien saama korvaus työstään on edelleen kiven alla, pitäisi minusta politikoiden huomioida paremmin se, minkä tekniikka on mahdollistanut jo vuosien ajan.
Perustetaan nettiin musiikkikauppoja, joissa asiakkaan maksama korvaus menee suoraan tämän tililtä artistin tilille, ilman turhia välikäsiä. Pankkien tilijärjestelmät täytyisi vain nykyistä tiiviimmin sovittaa verkon PayPal:n kaltaisiin maksujärjestelmiin, jotta tällainen voisi toteutua. Minusta ratkaisu kuitenkin palvelisi artistin etua siinä määrin, mihin nyt säädettävällä lailla halutaan pyrkiä.
Miksi meitä harhautetaan?
Myytit, tai nykypäivänä audiovisuaalinen media ei itsessään vieraannuta ketään todellisuudesta, kunhan se ei saa liian suurta roolia lapsen tai nuoren kehityksessä. Tämä kaikki riippuu sekä yksilöstä että siitä, mihin viihteellä tai saduissa vedotaan. Parhaimmillaan niillä voidaan vedota syvällisiin kysymyksiin ja tukea ei-vahingollisen maailmankuvan kehitystä. Pahimmillaan ne imevät lumoukseen, jossa reaalimaailma nähdään tylsänä ja mutkikkaana.
Minulle on pienenä saattanut käydä näin, enkä ollenkaan vähättele sitä hämmennystä tosimaailman monimuotoisuuden edessä, joka minun on ollut pakko kohdata. Se mitä näin piirretyissä, saattoi asiaa eittämättä luoda uskomuksia, joita olen myöhemmin joutunut pohtimaan uudelleen.
Joulupukki - kauppojen rahasampo!
Tarina tästä lahjoja tuovasta pukista on viety niin pitkälle, että harva lapsi edes arvostaa joulua muun kuin lahjojen vuoksi. On totuttu siihen, että lahjat kuuluvat jouluun, eikä missään kuule sanaakaan yhdessäolosta. Ilmeisesti ihmiset ovat paenneet ongelmiaan lahjomalla lapsiparkojaan kaikella krääsällä, selittämällä sitä "joulun taialla" tai muulla sellaisella. Käytän parka-sanaa, koska olen huolissani siitä, millaiseen epätodellisuuteen nuo pienokaiset kasvavatkaan.
Viihdetarjonta on mennyt överiksi!
On paljon tekijöitä, jotka saavat aikaan riitelyä parisuhteissa. Lapsi on hämillään, mutta harvemmin hänelle kerrotaan, mistä on kyse. Näin hänen täytyy yksin ahdistua siitä, että on jotenkin syyllinen riitelyyn. Nykyään tätä kaikkea on liian helppo korvata viihteellä, jolloin suhteista perheenjäseniin ei ehkä koskaan kehity vastavoimia viihdeteollisuuden luomille harhoille.
Näin oikeastaan valtaosa mm. nettiin kiinnittyneistä, kaverittomista lapsista/nuorista on sanoin kuvaamattoman yksinäisiä. Ja jos koko henkinen elämä on kiinnittynyt siihen, mitä media tarjoaa, voi tämän tarjonnan keskeytyminen pitkäksi aikaa (esim. laaja sähkökatko) johtaa syvään masennukseen. Viihteessä elänyt ihminen menettää kaiken elinvoimansa, eikä entisen maailman korvaaminen ystävillä käy hetkessä.
Mitä tehdä?
On tunnustettava tosiasiat ja ryhdyttävä oikeasti korjaamaan ihmissuhteita niin, että NE ovat elämän päätarkoitus eikä media tai materia, unohtamatta silti sielullisten kokemusten olemassaoloa. Ihmisille täytyy tehdä selväksi materian ja onnen suhteen todellinen luonne, ennen kuin lisää nuoria ehtii käydä sen kivisen tien tosimaailmaan totuttelussa.
En halua vähätellä tätä ongelmaa, sillä ihan aidosti yksinäisille Internetin maailmasta putoaminen on iso kriisi, koska mediaa korvaavan OIKEAN avun saaminen psykiatrian puolelta on tehty niin vaikeaksi. Ylipäätään on kohtuutonta rakennuttaa kenenkään elämää jonkin epätodellisen varaan, josta ennemmin tai myöhemmin pudotaan kovaa ja korkealta. Nostan molemmat peukkuni kaikille menestystarinoille, jotka koskettavat tämän kirjoitukseni lukeneita.
Minulle on pienenä saattanut käydä näin, enkä ollenkaan vähättele sitä hämmennystä tosimaailman monimuotoisuuden edessä, joka minun on ollut pakko kohdata. Se mitä näin piirretyissä, saattoi asiaa eittämättä luoda uskomuksia, joita olen myöhemmin joutunut pohtimaan uudelleen.
Joulupukki - kauppojen rahasampo!
Tarina tästä lahjoja tuovasta pukista on viety niin pitkälle, että harva lapsi edes arvostaa joulua muun kuin lahjojen vuoksi. On totuttu siihen, että lahjat kuuluvat jouluun, eikä missään kuule sanaakaan yhdessäolosta. Ilmeisesti ihmiset ovat paenneet ongelmiaan lahjomalla lapsiparkojaan kaikella krääsällä, selittämällä sitä "joulun taialla" tai muulla sellaisella. Käytän parka-sanaa, koska olen huolissani siitä, millaiseen epätodellisuuteen nuo pienokaiset kasvavatkaan.
Viihdetarjonta on mennyt överiksi!
On paljon tekijöitä, jotka saavat aikaan riitelyä parisuhteissa. Lapsi on hämillään, mutta harvemmin hänelle kerrotaan, mistä on kyse. Näin hänen täytyy yksin ahdistua siitä, että on jotenkin syyllinen riitelyyn. Nykyään tätä kaikkea on liian helppo korvata viihteellä, jolloin suhteista perheenjäseniin ei ehkä koskaan kehity vastavoimia viihdeteollisuuden luomille harhoille.
Näin oikeastaan valtaosa mm. nettiin kiinnittyneistä, kaverittomista lapsista/nuorista on sanoin kuvaamattoman yksinäisiä. Ja jos koko henkinen elämä on kiinnittynyt siihen, mitä media tarjoaa, voi tämän tarjonnan keskeytyminen pitkäksi aikaa (esim. laaja sähkökatko) johtaa syvään masennukseen. Viihteessä elänyt ihminen menettää kaiken elinvoimansa, eikä entisen maailman korvaaminen ystävillä käy hetkessä.
Mitä tehdä?
On tunnustettava tosiasiat ja ryhdyttävä oikeasti korjaamaan ihmissuhteita niin, että NE ovat elämän päätarkoitus eikä media tai materia, unohtamatta silti sielullisten kokemusten olemassaoloa. Ihmisille täytyy tehdä selväksi materian ja onnen suhteen todellinen luonne, ennen kuin lisää nuoria ehtii käydä sen kivisen tien tosimaailmaan totuttelussa.
En halua vähätellä tätä ongelmaa, sillä ihan aidosti yksinäisille Internetin maailmasta putoaminen on iso kriisi, koska mediaa korvaavan OIKEAN avun saaminen psykiatrian puolelta on tehty niin vaikeaksi. Ylipäätään on kohtuutonta rakennuttaa kenenkään elämää jonkin epätodellisen varaan, josta ennemmin tai myöhemmin pudotaan kovaa ja korkealta. Nostan molemmat peukkuni kaikille menestystarinoille, jotka koskettavat tämän kirjoitukseni lukeneita.
Kasari miellyttää myös kasarilla syntymätöntä
1980-luku oli se vuosikymmen, jolloin tietokoneet alkoivat tosissaan tulla joka kodin laitteiksi. Kaikki se, mitä olen saanut tietää 80-luvusta, antaa tuosta ajasta varsin mukavan kuvan. Lukuun ottamatta tietenkään historian vakavinta ydinonnettomuuta Tshernobylissä.
Kasarilla moni asia näytti olevan kivempaa kuin siitä eteenpäin. Silloin ihanne hyvinvointivaltiosta kukoisti vahvempana kuin koskaan 90-luvun laman jälkeen, ainakin siltä tuntuu. Tekniikan kehitysaste ei vielä riittänyt etäännyttämään työnantajia työntekijöistä, ainakaan niin hyvin kuin nyt, eikä itseään tarvinnut brändätä saadakseen kunnon työpaikan. Harmi, kun olen syntynyt kolmekymmentä vuotta myöhässä pärjätäkseni oikeasti työmarkkinoilla. Missasin kokonaan sen 80-lukulaisen optimismin, joka vallitsi kun työ oli "tehottomanpaa" vallanpitäjien näkökulmasta.
Joku tuolloin elänyt osannee tarkentaa ja ehkä korjata, mutta minusta tuntuu, että mm. toimeentulotuki vielä tuolloin oikeasti ELÄTTI avuntarvitsijoita. Monelta avuntarvitsijalta kuitenkin riistettiin turva, kun 90-luvun alun hallitus hoiti lamaa epäoikeudenmukaisella talouspolitiikalla. Synnyin siis lamassa kieriskelevään Suomeen, jolla ei kärjistetysti liene enää mitään mahdollisuutta pärjätä kiristyvässä tekniikkakilpailussa.
Kasariaikakauden optimismi luo puolitietoisesti tunteen turvallisesta vuosikymmenestä. Tuntuu, että silloin vielä markkinatalouden ja hyvinvointivaltion välillä vallitsi molempia täydentävä "kultainen keskipiste," joka alkoi hajota noin vuosi ennen syntymääni. Tämän jälkeen ei mikään tunnu ikinä palaavan entiselleen, vaan koko yhteiskunta on vinoutunut markkinavoimien temmellyskentäksi, jossa lopuksi harvalla menee oikeasti paremmin kuin kasarilla.
Kasarilla moni asia näytti olevan kivempaa kuin siitä eteenpäin. Silloin ihanne hyvinvointivaltiosta kukoisti vahvempana kuin koskaan 90-luvun laman jälkeen, ainakin siltä tuntuu. Tekniikan kehitysaste ei vielä riittänyt etäännyttämään työnantajia työntekijöistä, ainakaan niin hyvin kuin nyt, eikä itseään tarvinnut brändätä saadakseen kunnon työpaikan. Harmi, kun olen syntynyt kolmekymmentä vuotta myöhässä pärjätäkseni oikeasti työmarkkinoilla. Missasin kokonaan sen 80-lukulaisen optimismin, joka vallitsi kun työ oli "tehottomanpaa" vallanpitäjien näkökulmasta.
Joku tuolloin elänyt osannee tarkentaa ja ehkä korjata, mutta minusta tuntuu, että mm. toimeentulotuki vielä tuolloin oikeasti ELÄTTI avuntarvitsijoita. Monelta avuntarvitsijalta kuitenkin riistettiin turva, kun 90-luvun alun hallitus hoiti lamaa epäoikeudenmukaisella talouspolitiikalla. Synnyin siis lamassa kieriskelevään Suomeen, jolla ei kärjistetysti liene enää mitään mahdollisuutta pärjätä kiristyvässä tekniikkakilpailussa.
Kasariaikakauden optimismi luo puolitietoisesti tunteen turvallisesta vuosikymmenestä. Tuntuu, että silloin vielä markkinatalouden ja hyvinvointivaltion välillä vallitsi molempia täydentävä "kultainen keskipiste," joka alkoi hajota noin vuosi ennen syntymääni. Tämän jälkeen ei mikään tunnu ikinä palaavan entiselleen, vaan koko yhteiskunta on vinoutunut markkinavoimien temmellyskentäksi, jossa lopuksi harvalla menee oikeasti paremmin kuin kasarilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)